DAJA. Sitten astuu mun toiveeni tuon toteutuneen sijaan! Toiveeni, nähdä sinut Euroopassa ja käsissä, jotk' ovat arvoises.
RECHA. Erehdyt. — Juuri se, mi toivees tekee sun omakses, sen estää tulemasta mun omakseni koskaan: isänmaa sua vetää — mua eikö pidättäis se? Sun omaistesi kuvat, joit' ei vielä sun sielus unohda, ne enemmän sua kiinnittäiskö kuin mun omaiseni, joit' itse kuulen, näen, kosketan?
DAJA. Vain vastaan ponnistele, miten mielit! Vaan taivaan tiet on taivaan tiet. Ja jospa sun pelastajas itse, joka sotii edestä Jumalansa, määräämä ois Hänen viemään sinut siihen maahan, sen kansan luo, sa jolle synnyit?
RECHA. Daja! Noin mitä puhut, rakas Daja, taas? On omat kummat käsitykses sulla! 'Jok' eestä Jumalansa sotii!' Kenen on Jumala? Ja mik' on Jumala, jok' oma jonkun on ja jonka eestä on tarvis taistella? Ja miten tietää myös kukaan, mitä maata varten syntyy, jos sitä varten ei, hän missä syntyi? — Josp' isä kuulisi tuon puhees! — Mit' on hän sulle tehnyt, kun mun onneni noin kauvas kuvittelet hänest' aina? Ja miksi älyn siemenen, min kylvi niin puhtaana hän sieluuni, sä peität niin mielelläsi kukkiin, rikkaruohoon sun oman maas? — Sun kirjokukkias ei, rakas, rakas Daja, halua mun vainiooni hän! Ja sanoa mun täytyy sulle: sinun kukkais tunnen imevän liian kuiviin maatani, kuin kauniiks sen ne pukeekin, ma tunnen, kuin huumaa, pyörryttää mua tuoksut niiden, niin sulokirpeät! — Sun aistis niihin paremmin tottuneet on. Hermoja en silti moiti, jotka sietää niitä. Vaan minulle ei eduks ole ne. Tuo enkeliskin oli pilkakseen jo saada minut. — Isän vuoksi vielä mua hävettää tuo hupsuus!
DAJA.
Hupsuus! — Niinkuin
vain tääll' ois järjen koti! Hupsuus! Hupsuus!
Kun puhua ma saisin vaan!
RECHA. Miks et? Sua enkö aina tarkoin kuunnellut, niin usein kuin sua uskonsankareistas halutti puhella? Ain ihailinhan sydämestäni heidän tekojaan, ain itkin heidän kärsimyksiänsä. Vaikk' uskonsa ei sankarillisinta heiss' ollut koskaan mulle, niin se oppi ol' lohdullinen, että alttius Jumalan tahtoon aivan yht' ei ole kuin harha-aatoksemme Hänestä. — Sit' isä, rakas Daja, selittihän niin usein meille; samaa mieltä kanssaan niin usein siitä olit; miksi siis nyt revit, mitä yhdess' aikaan saitte? — Mut tällä puhelulla, rakas Daja, ei meidän ystäväämme sopine juur' ottaa vastaan. Munhan sopii kyllä, mun onhan ylen tärkeää, hän myöskö… Vaan joku ovell' onko? Kuule, Daja! Josp' oisi hän se! Kuule!
TOINEN KOHTAUS.
RECHA, DAJA sekä RISTIRITARI (jolle joku avaa oven ulkoapäin, sanoen:)
Sisään vain!
RECHA (valahtaa kokoon, suoristautuu taas ja aikoo langeta ritarin
jalkoihin).
Ah — pelastajani!