RISTIRITARI. Näin myöhään tulin tuot' estääkseni vain: ja sentään —
RECHA. Ehdoin ma lankeen eteen miehen ylpeän — Jumalaa kiittääkseni, mut en miestä. Mies kiitosta ei kaipaa, enempää kuin kaipaa sitä vesisankko, joka niin tehokkaasti sammutusta auttoi; jok' ilman muuta täyttää, tyhjentää soi itseään: niin mieskin suo. Hän myös noin liekkein kitaan työnnettiin; mä siellä käsiinsä sattumalta lankesin; käsiinsä sattumalta jäin, kuin jäi kipinä siellä viittaan hänelle; taas kunnes meidät tulest' ulos jokin, en tiedä mikä, heitti. — Mitä siin' on siis kiittämistä? — Euroopassa viini tekoja toisenmoisiakin teettää. — Kun kerran työnä ristiritarein on hyvin koulittujen koirain lailla tulesta pelastaa ja vedestä.
RISTIRITARI (joka on koko ajan katsellut Rechaa hämmästyneenä ja levotonna). Oi Daja, Daja! Jos sua loukanneet on huolen sekä harmin hetkinä mun oikkuni, miks hälle siirrät heti jokaisen hulluuden mun kieleltäni? Niin liian kipeästi kostat, Daja! Vaan tästä alkain ehkä paremmin mua suosittelet hälle.
DAJA. Enpä luule, en luule ritari, ett' okaat pienet, joit' on hän sydämelleen saanut, siell' ois vahingoksenne kovin koituneet.
RECHA. Teill' oli huolta siis? Ja huoltanne eloa kalliimpana säästelitte.
RISTIRITARI. Laps armas sa! Kuink' onkaan sieluni jaettu silmän sekä korvan kesken! — Ei tämä tyttö, ei, ei tämä ole se, jonka liekeistä mä pelastin. — Ken hänet tuntien ei tulest' ois hänt' auttanut, ken mua ois odotellut? — Vaan — säikähdyshän tosin — oudoks saa.
(Vaitiolo; ritari ikäänkuin vaipuu katselemaan Rechaa.)
RECHA.
Vaan minä tapaan teidät samana. —
(Kuten edellä; sitten Recha jatkaa, keskeyttääkseen
ritarin ihmettelevän tutkimisen.)
Vaan sanokaahan, ritari, miss' ootte niin kauan piillyt? Taikka kysynkö: miss' yhä piilette?