Palmujen alla, luostarin läheisyydessä, odottelee
RISTIRITARI NATHANia.
RISTIRITARI (käy edestakaisin, sisäisesti taistellen; puhkeaa vihdoin sanoihin:) Tääll' uhriteuras huokuu väsynyt. — No niin! En halua, en halua mä tietää, mitä liikkuu sisälläni, en vainuta, tulee tapahtumaan. — Tiedänhän: turhaan, turhaan pakenin. Ja sentään: enhän myöskään muuta voinut. — Nyt tulkoon mitä tulee! Väistää voinut en liian äkillistä iskua, kuin tarkoin, kuinka kauan kartoinkin. — Siis nähdä häntä, jota himoitsin niin vähän nähdä, — nähdä, päättää, etten pois silmistäni koskaan laske. — Päätös — mik' on se? Aie, teko; vaan mä kärsin, mä kärsin vain. On yhtä: nähdä hänet ja tuta, että kiinni kietoutui jo häneen. — Yht' on se ja siksi jää. — Erillään hänest' elää — sit' en voi ees ajatella, kuolo ois se mulle, ois sielläkin, miss' ikään kuolon jälkeen me liemme. Jos on rakkautta tää, niin totta — ristiritar' rakastaa —, niin totta rakastaa hän, kristitty, tytärtä juutalaisen. — Hm! — Ja miks ei? — Ennakkoluuloistahan useista jo luopunut oon luvatussa maassa, — siks ikitoivon maa myös minulle! — Minusta mitä ritaristo tahtoo? Ma ristiritari oon kuollut sille siit' asti kun jäin vangiks Saladinin. — Pää, min sain lahjaks Saladinilta, tää oisko entiseni? — Uus se on, ei tiedä mitään siitä, mitä vanha sai uskoa ja sietää; paremp' on se: isien ilmanalaan laatuisampi. Sen tajuanhan. Vasta sillähän niin aloin ajatella kuin on täällä isäni varmaan ajatellut, ellen lie kuullut hänestä vain taruja. — Vain taruja? Vaan todennäköisiä: ne todemmilta koskaan minusta ei näyttäneet kuin nyt, kun vaaraa päin ma horjun, missä kaatui hän. — Niin, kaatui? Ma miesten kera kaadun mieluummin kuin seison lasten kanssa. Suosiotaan minulle takaa esimerkkinsä. Ja suosiota kenenpä lie muun mun tarvis? — Nathanin? — Oh, suosiota en paremmin kuin tukeakaan hältä jää koskaan vaille. — Mikä juutalainen! — Ja juutalaisesta niin kerrassaan myös käydä tahtoo! Tuoltahan hän rientää, iloa säihkyin. Saladinin luota ken muuten tuliskaan. Hoi, Nathan, hoi!
YHDEKSÄS KOHTAUS.
NATHAN ja RISTIRITARI.
NATHAN.
Te — tekö siellä?
RISTIRITARI. Kauaks aikaa jäitte luo sulttaanin.
NATHAN. En niinkään kauaksi. Menoni sinne kävi viipyen. Ah, Kurt, se mies on maineens' arvoinen, on tosiaan; vain varjokseen jää maine. Mut ennen muuta kohta kuulkaahan vain…
RISTIRITARI.
— Mitä?
NATHAN. Teitä puheilleen hän tahtoo ja käskee viipymättä tulemaan. Vain kotiin mua saattakaa, siell' ensin mä hälle jotain muuta toimitan, ja sitten menemme.
RISTIRITARI. En tahtois, Nathan, taloonne toiste tulla, ennenkuin ..