RISTIRITARI ja pian sen jälkeen DAJA.
RISTIRITARI. Jo riittää! riittää! Niin paljon mahtuu ihmisaivoihin; mut äkkiä ne usein myös on täynnä, mitättömästä seikast' äkin aivan! — Ei kelpaa, ei, ne mitä liekin täynnä. — Vaan kärsivällisyyttä vain! Pian muotoonsa puristaa sielu aineen kuohuneen, luo tilaa itselleen, ja järjestys ja valo palaa taas. — Ma rakastanko siis ensi kertaa? — Vai ei ollutkaan se rakkautta, mitä siksi luulin? — Nyt vasta rakkautta tuntisinko…?
DAJA (joka on hiipinyt sivultapäin esiin).
Ritari, ritari!
RISTIRITARI. Ken huutaa? Ah, te, Daja!
DAJA. Hiivin hänen ohitseen. Vaan vielä meidät nähdä vois hän, siinä kun seisotte. Mua lähemmäksi tulkaa puun taa siis tänne.
RISTIRITARI. Mitä siis? Mik' on noin salaperäistä?
DAJA. Niin, salaisuushan mun tänne toi — ja kaksinkertainen. Mä yksin tiedän toisen — toisen taas te yksin. — Jospa vaihtokauppaan käymme? Omanne mulle antakaa — ma annan omani teille.
RISTIRITARI.
Mielihyvällä.
Kunp' ensin tiedän, mikä mun on muka.
Vaan teidän salaisuudestanne kai
se selvenee. — Suu puhtaaks siis.
DAJA. Oh, herra! Ei, aatelkaahan! Ensin te, mä sitten. Mun salaisuudestain, se uskokaa, te nähkääs ette mitään hyödy, ellen mä teidän omaanne saa sitä ennen. — Vaan pian! Jos ma sen teilt' urkin nähkääs, en luottamustanne ma saa, ja niin mun salaisuuteni jää mulle silloin, ja teidän oman ne jo ilmi on. — Voi polo ritari! Ett' uskottekaan te miehet meiltä naisilt' osaavanne salata salaisuutta sellaista.
RISTIRITARI.
Jost' emme usein itse mitään tiedä.