DAJA. Niin ehkä kyllä. Siksi pitääkin, vuoks ystävyyden jo, mun itsellenne se tutuks saada ensin. — Sanokaas: Siis mistä johtui, että niin suin-päin te pakoon puikitte ja istumaan jätitte meidät? ettekä nyt palaa mukana Nathanin? Niin vähänkö vaikutti Recha teihin? — Vai niin paljon? Niin paljon, paljon! — Näytättehän mulle hätäisen, ansaan jääneen lintupolon! — Vain oitis mulle rakkautenne häneen, lempenne mieletön, nyt myöntäkää, niin jotain sanon teille…
RISTIRITARI.
Mieletön?
Tään asian te todell' ymmärrätte.
DAJA. Vain lempenne nyt tunnustakaa mulle; mielettömyyden teille jättää voin.
RISTIRITARI. Mi niin on selvä: ristiritari tytärtä juutalaisen rakastaa!
DAJA. Ei siinä mieltä tosin paljon näy. Vaan joskus sitä asioissa piilee enemmän kuin me arvaamme. Eik' oisi kai tavatonta, että luokseen meitä Vapahtajamme vetäis teitä, joille ei viisas juuri ehdoin antautuis.
RISTIRITARI. Se onpa juhlallista! (Itsekseen:) — Vaan jos laitan ma Vapahtajan sijaan Salliman: hän eikö liekin oikeassa silloin? — (Ääneen:) Uteliaammaks entistään mun teette.
DAJA.
Oi, tämä ihmehien maa!
RISTIRITARI. No niin! Maa ihmeen. Voisko muuta ollakaan? Maailma kaikki tungeksiihan täällä. — Mit' tahdotte, se olkoon, rakas Daja, siis myönnetty: mä häntä rakastan, en käsitä, kuink' ilman häntä voin mä elää…
DAJA. Varmaanko? — Siis vannokaa, ritari, mulle, että teette hänet myös omaksenne, pelastatte hänet: ajallisesti, iankaikkisesti!
RISTIRITARI. Ja miten? — Miten voin ma! — Vannoa ma voinko sitä, mit' en mahda?