DAJA.
Paha kyllä.
RISTIRITARI. Mitenkä — Nathan? Viisas, kunnon Nathan, hän oisko luonnon ääntä lähtenyt noin väärentämään? Ohjailemaan noin sydämen tunteita, jotk' omin ehdoin ois aivan toiseen suuntaan pyrkineet? — Nyt, Daja, jotain tärkeätä ootte ilmaissut mulle kuitenkin, — mill' olla voi seurauksia, — mi mua hämmentää, — mist' oitis tiedä ei, mit' tulee tehdä. — Siks aikaa suokaa! Siksi menkää! — Tästä hän palaa jälleen. Meidät yllättää hän voisi. Menkää!
DAJA.
Surman oma oisin!
RISTIRITARI. Nyt hänt' en puhutella ensinkään ma taida. Tavatessanne te hälle vain sanokaa: me luona sulttaanin tapaamme toisemme.
DAJA. Mut älkää mitään havaita hänen teistä salliko. Vain siten viime sysäyksen saa tää asia; ja teiltä häviää pois viime epäröinti Rechaan nähden! — Vaan Europaan kun sitten viette hänet, mua ette myöskään tänne jättäne?
RISTIRITARI.
Se nähdään sitten. Menkää vain nyt, menkää!
NELJÄS NÄYTÖS.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Luostarin käytäväristeyksessä:
MUNKKI sekä vähän sen jälkeen RISTIRITARI.
MUNKKI. Niin, oikeassa onkin patriarkka! — Viel' eipä onnistunut montakaan mult' oikein ole töistä, joit' on mulle hän määrännyt. — Miks antaakin hän aina vain sellaisia mulle? — Viekas en ma tahdo olla, houkutella en; en pistää kaikkeen nenääni, en käsin mukana kaikess' olla halua. Sen vuoksko maailmasta erilleni mä läksin, jotta toisten tähden siihen taas oikein sekaantuisin?