RISTIRITARI (tullen nopeasti häntä kohti).
Kunnon veli!
Sain' oottehan. Jo kauvan etsinyt
oon teitä.
MUNKKI.
Mua, herra?
RISTIRITARI. Ettekö mua tunne enää?
MUNKKI. Tunnen, tunnen toki! Vain luulin, etten eläissäni enää sais nähdä herraa, kuten rukoilin taivasta laupeaa. — Sen Luoja tietää, kuin karvas tehtävä se mulle oli, mit' esittää mun tuli herralle! Hän tietää, toivoinko mua avokorvin mä teidän kuulevan, hän tietää, kuinka iloitsin, sisäisesti iloitsin, niin oikopäätä, ilman arvelua kun luotanne sen kaiken torjuitte, mi ritarille sovi ei. — Nyt sentään tulitte — jälkeenpäin se vaikuttihan!
RISTIRITARI. Jo tiedätte miks tulin? Itsekään ma tuskin tiedän sitä.
MUNKKI. Ootte nyt sit' aprikoinut, päätellyt, ett' aivan ei patriarkka vääräss' olekaan; ett' esityksestään vain kunniaa ja kultaa voittaa; että vihollinen on vihollinen, vaikk' ois enkelimme hän seitsemästi ollut. Sen, sen ootte sydämen pohjissa nyt pohtinut, ja tarjoutumaan tulette. — Ah, taivas!
RISTIRITARI. Mies hurskas, rauhoittukaa, ystävä, senvuoks en saavu, siitä patriarkkaa en puhutella tahdo. Yhä vielä siit' asiasta mitä ennenkin ma aattelen. Enk' arvoa, min mulle niin suora, hurskas kunnon mies soi kerran, mä eläissäni mistään hinnasta kadottavani mielis. — Tulen vain eräästä asiasta kysymään mielt' esimiehenne.
MUNKKI.
Te — hänen mieltään?
Ritari — papin mieltä? (Katsoo arasti ympärilleen.)
RISTIRITARI.
Niinpä niin.
Asia onkin melko papillinen.
MUNKKI. Vaan pappi mieltä ritarin ei koskaan kysyne, kuinka ritarillinen asia oiskin.