— Mikset?
— En vaan rakasta, minua hävettää.
— Taas tuota vanhaa lorua! en voi ymmärtää miksi sinua hävettää olla siellä missä kaikki ovat iloset sinun olemisestasi. Se on naurettavaa, mon cher.
— Minkä sille taitaa, si je suis timide! Ihan varmaan et ole kertaakaan eläessäsi punastunut, mutta minä punastun joka hetki vähimmistäkin syistä! sanoi hän punastuen tätäkin sanoessaan.
— Savez vous, d'où vient votre timidité?… d'un excès d'amour propre, mon cher, sanoi Dubkov isällisellä äänellä.
— Mikä ihmeen excès d'amour propre se olisi! vastasi Nehljudov, johon kalikka oli käynyt. — Päinvastoin, olen ujo siksi, että minulla on liian vähän amour propre; minusta näyttää, päinvastoin, että minun seurassani on tukala, ikävä… juuri senvuoksi…
— Pueppa nyt, Volodja! sanoi Dubkov käyden hänen olkapäihinsä ja riisuen häneltä takkia. — Ignat, tuo herralle vaatteet!
— Ja juuri senvuoksi minulle usein tapahtuu… jatkoi Nehljudov.
Mutta Dubkov ei enää kuunnellut häntä. "Tra-la-ta-ra-ra-la-la", alkoi hän laulaa.
— Et sinä niin vähällä pääse, sanoi Nehljudov: — minä todistan sinulle, ettei ujous lainkaan seuraa itserakkaudesta.