Tuokos oli meistä hauskaa, me otimme korin, panimme siihen puuvillavanuketta, asetimme siihen pesän poikineen ja veimme sitten sen sellaisena kammariimme. Sitten me kaivoimme maasta matosia, murensimme leipää maitoon ja aloimme ruokkia linnun poikia. Ne söivät hyvin, pudistelivat päitään, puhdistivat pieniä nokkiaan hiomalla niitä vasun laitoja vastaan ja olivat kaikki hyvin ilosia.
Siten ruokimme me niitä koko päivän ja iloitsimme niiden ympärillä. Seuraavana aamuna, kun menimme niitä katsomaan, niin näimme, että pienin varpusen poika oli kuollut ja sen jalat tarttuneet puuvillavanukkeeseen. Me veimme sen pois ja otimme koko puuvillavanukkeen myöskin pois, jottei enää joku varpusen poika takertuisi siihen, ja panimme vasuun heiniä ja sammalia. Mutta iltapuoleen kävi taas kahden varpusen pojan höyhenet pörhöön, niiden suut aukenivat ja silmät menivät kiini ja nekin kuolivat.
Kahden päivän perästä kuoli vielä neljäskin varpusen poika. Nyt saimme kuulla, että olimme syöttäneet niitä liijan paljon.
Siskoni itki varpusiaan ja rupesi yksin ruokkimaan viimeistä varpusta ja me muut saimme ainoastaan olla katsomassa. Viimeinen — viides varpusen poika, oli ilonen, terve ja elävän näkönen. Me rupesimme nimittämään sitä Virkuksi.
Virkku eli niin kauvan, että jo pääsi lentoon ja alkoi tuntea nimensä.
Sisareni oli tapana huutaa: "Virkku, Virkku!" Silloin lensi se aina hänen luokseen, istui hänen olkapäälleen, päähänsä tahi kädelleen ja hän ruokki sitä.
Sitten kasvoi se vielä isommaksi ja alkoi itse hakea ruokansa. Se asui meidän kammarissamme ja lensi silloin tällöin ulos ikkunasta, mutta palasi aina yöksi kotiin, ja asettui asuinpaikkaansa, vasuun.
Eräänä aamuna ei se lentänytkään mihinkään vasustaan. Sen höyhenet tulivat kosteiksi ja nousivat pörrölleen, aivan niinkuin muidenkin varpusten oli käynyt, kun ne rupesivat kuolemaan.
Siskoni ei lähtenyt pois Virkun luota, vaan kulki sen perässä. Mutta se ei syönyt eikä juonut mitään.
Kolme päivää se sairasti ja neljäntenä se kuoli. Kun me näimme sen kuolleena, selällään, pikku kyntöset kokoon puristuneina, niin rupesimme me kolme sisarta kaikki itkemään. Äiti riensi paikalle saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut. Kun hän tuli meidän kammariimme, niin näki hän pöydällä kuolleen varpusen, ja käsitti oitis meidän surumme. Sisko ei syönyt mitään muutamaan päivään eikä leikkinyt muiden kanssa, vaan itki aina.