Me käärimme Virkun sievimpiin vaatepalasiimme, panimme sen pieneen puuarkkuun ja hautasimme sen pieneen kuoppaan puutarhassa. Sitten teimme me pienen kumpareen mullasta sen haudan päälle ja panimme siihen pieniä kiviä.
Omenapuut.
Minä istutin kaksi sataa nuorta omenapuuta ja kaivoin syksyin, keväin kolmena vuonna kuopat niiden ympärille ja peitin ne talveksi aina oljilla, etteivät jänikset niitä vahingoittaisi. Neljäntenä vuonna menin lumen lähdettyä katsomaan omenapuitani. Ne olivat talven aikana tulleet paksummiksi, niiden kuori käynyt sileäksi ja tuoreeksi, kaikki oksat olivat eheitä ja niiden kärissä ja lehtihangoissa näkyi pyöreitä, herneen tapaisia, kukan urpuja. Siellä täällä oli jo nuo paisuneet urvut auvenneet, niin että kukkalehtien ruusunpunaset reunat jo pistivät näkyviin. Minä tiesin, että kaikista urvuista tulee kukat ja sitten hedelmät, ja olin ilonen katsellessani omenapuitani. Mutta kun minä otin oljet pois ensimäisen omenapuun päältä, niin näinkin, että alhaalta, ihan maan rajasta, oli omenapuun kuori syöty yltympäriinsä puuhun saakka, niin että puun juuren ympärille oli muodostunut valkonen rengas. Sen olivat hiiret tehneet. Minä paljastin toisen omenapuun ja sen laita oli ihan samallainen. Minun kahdesta sadasta omenapuustani ei ainoakaan ollut jäänyt ehjäksi. Minä täytin hiirten kalvamat kohdat pihkalla ja vaksilla. Mutta niinpian kuin omenapuut olivat hiukan ruvenneet lehtimään, niin putosivat kukat niistä heti pois. Sitten ilmaantui pieniä lehtiä, vaan nekin alkoivat oitis kuihtua ja kuivaa. Kuori kurtistui ja kävi mustaksi. Kahdesta sadasta omenapuusta oli enää yhdeksän jäljellä. Näissä yhdeksässä ei ollut kuori ihan ympäri syöty, vaan oli tuohon valkoseen renkaaseen jäänyt pieni koskematon kohta. Näistä tällaisista ehjistä paikoista läksi kasvamaan uusia oksia, ja vaikka nämäkin puut näyttivät sairastavan, niin ne virkosivat kuitenkin. Kaikki muut hävisivät. Ainoastaan rikkonaisten kohtien alta lähti vielä kasvamaan oksia, vaan ne olivat kaikki villiä.
Kuori on puulle samasta arvosta, kuin suonet ihmisruumiille: suonien kautta juoksee veri läpi ruumiin, ja kuorta myöten nousee neste puuhun, sen oksiin, lehtiin ja kukkiin. Voidaan ottaa puusta pois koko sisus, niinkuin se onkin hävinnyt vanhoista halavoista, jos kuori vaan säilyy ehjänä, niin elää puu, mutta jos kuori rikkoontuu, niin puukin kuolee. Jos ihmiseltä leikataan suonet poikki niin hän kuolee, ensiksikin siitä syystä, että veri vuotaa pois, ja toiseksi sentähden, ettei verelle jää enää kulkutietä ruumiissa.
Niin kuivaa koivukin, kun lapset tekevät reijän sen kylkeen, saadakseen mahalata, ja kaikki mahala pääsee siten juoksemaan pois.
Sillä tavalla kuolivat omenapuutkin siitä, että hiiret kalvoivat niiden juurelta kuoren pois ympäri puuta ja nesteelle ei enää jäänytkään tietä juurista oksiin, lehtiin ja kukkiin.
Vanha poppeli.
Meidän puutarhamme oli viisi vuotta huonolla hoidolla. Minä palkkasin kirvesmiehiä ja toisia lapiolla työskentelemään puutarhaani ja rupesin itsekin heidän kanssaan työhön. Me hakkasimme ja leikkasimme pois kuivaneet ja villit oksat ja liijat puut ja pensaat. Suurimmiksi kaikista olivat kasvaneet poppeli ja tuomi. Ne estivät muita puita kasvamasta. Poppeli kasvaa juurista ja sitä on mahdoton saada juurineen maasta kaivetuksi, vaan ne ovat hakattavat poikki. Puron takana oli tavattoman suuri poppeli, joka oli kahta syltä ympäri mitaten. Sen ympärillä oli nurmikko, jossa kasvoi yltyleensä pieniä poppelin vesoja. Minä käskin hakkaamaan ne pois. Halusin näet saada paikkaa iloisemman näköiseksi, mutta ennen kaikkia tahdoin säästää vanhaa poppelia, sillä otaksuin, että kaikki nuo vesat lähtivät siitä ja imivät siitä voimaa. Kun me hakkasimme pois näitä nuoria poppelin vesoja, kävi minun säälikseni joskus, kun näin niiden meheviä juuria maassa poikki hakattavan. Ja vaikka meitä oli neljä miestä repimässä maasta yhtä ainoata sellaista poikki hakattua poppelia, niin emme sittenkään saaneet sitä lähtemään. Se koki pysyä kiini maassa kaikista voimistaan eikä tahtonut kuolla. Minä ajattelin: nähtävästi niiden on välttämättä saatava elää, koska ne niin kovasti pitävät kiini elämästään. Mutta puutarhan raivaaminen oli välttämätön ja minä raivasin. Sittenkun jo oli myöhä havaitsin, ettei olisikaan tarvinnut niitä hävittää.
Minä ajattelin, että vesat imevät mehun vanhasta poppelista, mutta kävikin päin vastoin. Kun minä hakkasin vesoja, niin vanha poppeli jo oli kuolemaisillaan. Se oli kaksihaarainen, ja kun lehdet siihen olivat puhenneet, niin huomasin, että toinen haara oli paljas; samana kesänä kuivui koko poppelikin. Se oli jo aikoja sitten alkanut kuivaa ja tietäen pian kuolevansa, tahtoi se siirtää elinvoimansa vesoihinsa.
Sen vuoksi kasvoivat ne niin pian isoiksi, ja kun minä tahdoin säästää sitä itseään, niin tuhosin sen lapsetkin.