Kun kaikki muut olivat pois menneet, tarkastimme me pyssyjämme, sidoimme turkkimme vyöllä ja läksimme seuraamaan karhun jälkiä.
Sää oli kaunis: kylmä ja tyyni. Vaan hiihtäminen oli vaikeata. Lunta oli paksulta ja enimmäkseen irtonaista. Metsässä ei hanki ollut lainkaan ehtinyt kovettua, sillä juuri päivää ennen oli satanut nuorta lunta, niin että sukset upposivat lumeen hyvin syvään. Karhun jäljet voi eroittaa pitkän matkan päähän. Näkyi, kuinka se oli astuskellut, miten oli toisin paikoin uponnut mahaansa myöten ja pölyyttänyt lunta. Me kulimme alussa niin, että karhun jäljet olivat näkyvissämme läpi isopuisen metsän, mutta sittenkun jäljet menivät viidakkoon, jossa kasvoi pieniä näreitä, pysähtyi Demja. "Nyt täytyy lähteä pois jäljillä", sanoi hän. "Se makaa luultavasti näillä tienoin. Lumesta näkyy, että se on tässä istahdellut. Poiketaanpas pois jäljiltä ja lähdetään sitä kiertämään. Mutta nyt on oltava hiljaa, emme saa huutaa emmekä rykiä, tai muutoin se pelästyy."
Me poikkesimme siis pois jäljiltä, vasemmalle. Kuljettuamme noin viisisataa askelta, näimme taas karhun jäljet edessämme. Me seurasimme taaskin näitä jälkijä, ja ne veivät meidät maantielle. Siellä me pysähdyimme ja rupesimme tarkastelemaan, minnepäin karhu oli mennyt. Siellä täällä pitkin tietä näkyi ihan täydellisiä karhun askeleita, joissa voi huomata selvästi koko käpälän ja kynsien sijat, toisin paikoin taas olivat jäljet sellaisia, kuin olisi joku ukko kuleskellut virsut jalassa pitkin tietä. Me seisahdimme tiellä ja rupesimme katselemaan, minne päin karhu oli mennyt. Nähtävästi oli se kääntynyt menemään kylään päin.
Me kävelimme pitkin tietä. Demja sanoo: "on suotta enää seurata jälkiä maantiellä. Näkyyhän se hangessa, missä jäljet erkanevat tieltä joko oikealle tai vasemmalle. Jossakin kohden sen täytyy kääntyä pois tieltä, sillä kylään se ei suinkaan voi mennä."
Siten kulimme noin virstan verran maantietä; silloin näimme edessämme jälkien poikkeavan tieltä. Me rupesimme tarkastelemaan ja mitä kummaa saimmekaan nähdä. Me näimme kyllä, että ne olivat karhun jäljet, vaan ne eivät tulleet tieltä metsään, vaan metsästä tielle. Varpaiden päät olivat tielle päin. "Se on toinen karhu", arvelin minä. Demja katseli ja mietti. "Ei, se ei ole toinen", sanoi hän, "se on kun onkin sama karhu, mutta se on vaan alkanut meitä pettää. Se on poikennut tieltä takaperin." Me seurasimme näitä jälkiä kappaleen matkaa, ja näimme, että asia todella niin olikin. Me huomasimme näet nyt, että karhu oli kulkenut vaan kymmenkunnan askelta takaperin tieltä poikettuaan, mennyt sitten muutaman petäjän taakse, kääntynyt siinä ympäri ja mennyt suoraan eteenpäin. Demja pysähtyi ja sanoi: "nyt voimme ihan varmaan saada sen kierrokseen. Sillä ei ole enää muualla sopivaa paikkaa, jossa se voisi pysähtyä makaamaan, kuin tällä suolla. Lähdetäänpäs nyt kiertämään."
Siten läksimme me tekemään kierrosta ja kulimme sakean näreikön läpi. Minä olin jo aika lailla väsynyt ja yhä vaikeammaksi kävi hiihtäminen. Väliin tartuin katajapensaaseen ja kompastuin siihen, väliin sotkeutui pieni kuusen vesa jalkoihini, väliin suljahtivat sukset pois jalan alta, tottumaton kun olin hiihtämään, väliin taas sattuivat ne lumen peitossa oleviin kantoihin tai puihin. Minua alkoi jo väsyttää. Riisuin turkin päältäni, ja hiki vuosi otsaltani. Demjalle sitä vastoin näytti hiihtäminen olevan niin huokeata, kuin olisi hän istunut veneessä. Oli ikäänkuin sukset olisivat ihan itsestään kulkeneet hänen allaan. Ei hän kompastunut missään eikä sukset suljuneet pois hänen jalkainsa alta. Hän otti vielä hartioilleen minun turkkinikin, vaan sittenkin hän vielä oli alinomaa kintereilläni. Me olimme tehneet noin kolmen virstan pituisen kierroksen ja olimme kulkeneet suon ympäri. Minä aloin jo jäädä jälkeen, sukset kääntyilivät sinne tänne jaloissani ja jalkani takertuivat vähän väliä johonkin. Yhtäkkiä pysähtyi Demja edessäni ja viittasi minulle kädellään. Minä menin hänen luoksensa. Demja kumartiihe alas, osoitti kädellään supisten korvaani: "katsokaas, harakka nauraa seipään nenässä; lintu tuntee näet kaukaa karhun hengityksen. Se on täällä."
Me jatkoimme matkaamme, hiihdimme vielä virstan verran ja löysimme uudestaan vanhat jäljet. Siis olimme kiertäneet karhun ympäri ja se oli nyt siinä kierroksessa, jonka olimme tehneet. Me seisahdimme. Minä otin pois hatun päästäni ja aukasin nuttuni napit: minulla oli kuuma, kuin saunassa ollessa ja olin ihan läpi märkä. Demjan posket punottivat myöskin ja hän pyyhki hihallaan hikeä otsastaan. "No, hyvä herra, nyt olemme saaneet jotakin aikaan, nyt sietää meidän Levätä."
Vaan iltaruskot alkoivat jo loistaa metsän läpi. Me istahdimme suksillemme lepäämään. Kaivoimme sitten pussista leipää ja suoloja. Minä söin ensin lunta ja sitten vasta leipää. Ja leipä tuntui minusta niin maukkaalta, etten eläessäni ole syönyt sellaista. Me istuimme siinä hetkisen; alkoi jo tulla hämärä. Minä kysyin Demjalta, pitkäkö matka oli kylään. "Täältä on ainakin kaksitoista virstaa. Me ehdimme kyllä sinne tänä yönä, vaan nyt on meille lepo tarpeen. Pankaa päällenne turkit, herra, muuten voitte kylmettyä."
Demja taitteli kuusen oksia, pudisti niistä pois lumen, laitteli niistä vuoteen, ja me rupesimme siihen maata rinnatusten, kädet pään alla. En muista itse kuinka nukuin. Noin kahden tunnin kuluttua heräsin. Jokin rapisi.
Olin maannut niin sikeästi, että unhotin senkin, minne olin nukkunut. Minä katsoin ympärilleni. Mitä ihmettä, missä olenkaan? Ympärilläni on jonkinlaisia valkosia telttejä, jotka ovat valkosten pylväiden nojassa ja kaikkialla loistaa timantteja. Minä luon katseeni ylöspäin — sielläkin näen valkosia patsaita ja patsaiden välillä kirkkaan taivaan, jossa loistelee moniväriset tulet. Minä katsahdan taas ympärilleni ja muistan, että olemme metsässä, lumiset ja huurteen peittämät puut olivat näyttäneet minusta valkoselta teltiltä, ja tulet ne olivat tähtiä, jotka vilkahtelivat silmiin puiden oksien lävitse.