Luonnosta ja elämästä: Satuja ja kertomuksia lapsille

by graf Leo Tolstoy

Vaikka olikin syntynyt pieni polku väkijoukon kulkiessa kunkin paikalleen, niin oli sitä kuitenkin hankala kulkea; siinä ei ollut tilaa kaatua; oli ihan kuin olisi kulkenut kahden seinän välitse. Me kävelimme siten puoli virstaa; siellä hiihti jo Demja suksillaan toiselta puolelta meitä vastaan; hän viittasi kädellään meitä tulemaan luokseen. Me menimme ja hän osoitti meille paikkamme. Minä asetuin paikalleni ja vilkasin ympärilleni.

Vasemmalla puolellani oli korkeakasvuista kuusikkota; sen läpi voin nähdä pitkän matkaa, ja tuolta puiden takaa vilkahteli silmääni muutaman miehen haamu, joka seisoi minua lähinnä kierroksen piirissä. Vastapäätäni oli noin miehen korkuista sakeata näreikkötä. Lumi oli painanut näreiden oksat alaspäin ja ne olivat jäätyneet kiini toisiinsa. Läpi näreikön kävi pieni polku, jonka nyt oli tuiskuuttanut umpeen. Tämä tie tuli suoraan minua kohti. Oikealla puolellani oli myöskin tuuhea kuusikko, jonka takana oli aho. Ja tälle aholle näin Demjan asettavan toverini.

Minä tarkastin molemmat pyssyni, viritin hanat ja rupesin miettimään, missä minun olisi mukavin seista. Kolmen askeleen päässä takanani oli suuri petäjä. "Minäpäs asetunkin petäjän juurelle ja panen toisen pyssyni sitä vasten pystyyn", ajattelin minä. Menin sitten petäjän luo, vajosin yläpuolle polven hankeen, poleksin petäjän juurelle noin puolta toista arsinaa laajan tanhuan ja asetuin siihen. Toisen pyssyn otin käteeni, vaan toisen jätin, hana vireissä petäjää vasten nojalleen. Sitten vedin vielä veitsen tupestani ja panin sen niin, että luulin saavani sen helposti irti tarpeen tullessa.

Kun olin juuri ehtinyt tällä tavalla laittaa kaikki valmiiksi, niin kuulin Demjan huutavan metsässä: "se on mennyt tiehensä! se on mennyt tiehensä!" Ja pitkin koko kierrosta toisteli kierrosväki eri äänillä: "se on mennyt tiehensä!" "Hoi, hoi!" huusivat kierrosmiehet. "Ai-i-i!" kuului sekaan naisten pehmeämmät äänet.

Karhu oli kierroksen sisässä. Demja ajoi sitä. Väki huusi yltympäri, ainoastaan minä ja kumppanini seisoimme, olimme vaiti, liikkumatta ja odotimme karhua. Minä seisoin siinä katsellen ja kuunnellen, ja sydämmeni oikein jysähteli tykytyksestä. Minä pidin lujasti pyssyä, vaan käteni vapisi. "No tulkoonhan nyt vaan", ajattelin, "minä tähtään, ammun ja se kaatuu…" Yhtäkkiä kuulen kaukana vasemmalla puolellani jotakin kaatuvan kumoon. Minä tirkistin korkeaan kuusikkoon: noin viidenkymmenen askeleen päässä minusta, puiden takana näen seisovan jonkin suuren, mustan olennon. Minä painaun alas ja odotan. Ajattelen, että eiköhän tuo tule likemmäksi. Katson ja näen, kuinka se liikuttaa korviaan, kääntyy ja menee pois. Sivulta näen sen nyt ihan kokonaan. Se on aika peto! Minä tähtään sitä innoissani — "puks!" — ja minä kuulen, kuinka kuulani rapahtaa puuhun. Savun läpi näen karhun syöksevän takaisin kierroksen sisään ja katoavan metsään. "Nyt olen pannut pilalle asiani", ajattelin minä, "karhu ei tule enää minun puolelleni; joko sen saa ampua kumppanini, tai koettaa se päästä ulos kierroksesta talonpoikain kohdalta, vaan minua kohti se ei tule enää." Joka puolelta kuuluu talonpoikain huutoa, mutta oikealta puoleltani, likeltä toveriani, eroitan jonkun naisen äänen: "täällä se on! täällä se on! täällä se on! tänne, tänne! Hoi, hoi! Ai, ai!"

Minä voin huomata, että hän näkee karhun. Minä en odota enää karhua omalle puolelleni ja katson oikealle kumppaniini päin. Näen, kuinka Demja juoksee sauva kädessä, ilman suksia, polkua myöten hänen luokseen, istahtaa hänen viereensä ja osoittaa kepillä jotakin ja ikäänkuin tähtää. Minä näen sitten toverini ottavan pyssynsä ja tähtäävän sinne, jonne Demja oli osoittanut. "Puks!" kuului sitten korviini. "Kas niin", ajattelin minä, "nyt hän ampui karhun." Vaan katsottuani sinne päin näenkin, ettei kumppanini juoksekaan karhun luokse. "Hän ampui varmaankin ohitse, tai sattui se huonosti, — nyt se varmaankin kääntyy takaisin, ajattelin minä, vaan minun luokseni päin se ei tule enää." Mutta kuinkas onkaan? Yhtäkkiä kuulen edessäni jonkin lentävän kuin vihurin; lumi pölisee ihan minun vieressäni ja puhina kuuluu. Minä katsahdan eteeni: karhu syöksyy suoraan päistikkaa minua kohti polkua pitkin läpi sakean kuusikon eikä ole nähtävästi pelon tähden tunnossaan. Viiden askeleen päässä itsestäni näen täydellisesti karhun: sen mustan rinnan ja suuren punasenharmaan pään. Se tulee kiivaasti, otsa suoraan minua kohti, ja tuiskuuttaa lunta joka taholle. Minä huomaan karhun silmistä, että se ei näe minua, vaan syöksyy peloissaan henkensä edestä, minne sattuu. Ja nyt on se tulossa suoraan sitä petäjätä kohti, jonka luona minä seison. Minä sieppaan pyssyn ja ammun, — vaan se tulee sittenkin yhä likemmäksi. Nyt huomaan, että olin ampunut ohi, kuula ei ollut sattunut karhuun; mutta se ei kuule mitään, tulee vaan päälleni, näkemättä vieläkään minua. Minä ojennan toisen pyssyni sitä kohti, sen suu miltei ottaa karhun otsaan. "Puks!" minä näen, että kuulani sattui karhuun, vaan ei kuolettavasti.

Se nosti päänsä, painoi alas korvansa, irvisti ja sitten — suoraan minun päälleni. Minä tartuin toiseen pyssyyni, vaan tuskin olin ennättänyt saada sen käteeni, kun se jo oli tullut päälleni, kaatanut minut lumeen ja hypännyt ylitseni. "Onpa hyvä", ajattelen siinä, "että se jättää minut rauhaan." Minä kohottaudun hiukan, mutta silloinpa tunnenkin, että jokin painaa minua alas ja pitää minusta kiini. Karhu ei ollut ensin pysähtynyt, vaan oli mennyt ylitseni, mutta sitten kääntynyt takaisin ja heittäytynyt koko painollaan päälleni. Minä tunnen päälläni raskasta painoa, tunnen lämmintä hengitystä kasvojeni päällä, tunnen, kuinka karhu ottaa kitaansa koko minun pääni. Nenäni on jo sen suussa, siellä tuntuu kuumalta ja nenääni haisee karhun haavasta vuotava veri. Se puristaa käpälillään minua hartioista, niin etten voi liikahtaakaan. Minä koetan painaa päätäni rintaani vasten ja vetää sitä pois karhun kidasta ja saankin sieltä ulos nenäni ja silmäni. Mutta se koettaa heti taas siepata suuhunsa nenääni ja silmiäni. Minä tunnen, kuinka se tarttuu ylähampaillaan otsaani hivusten alapuolelta, alahampaillaan silmien alta, lävistää hampaansa ihoon ja alkaa purra. Tuntuu siltä, kuin leikattaisiin veitsillä päätäni, minä koetan, minkä voin tempoa irti itseäni, vaan karhu pitää kiirettä ja kaluaa kuin koira, päätäni. Minun onnistuu päästä irti hetkeksi, mutta se ottaa kiini taas uudestaan. "No nyt on tullut viimeinen hetkeni", ajattelin jo. Mutta yhtäkkiä tunnen huojistusta. Minä katson — karhua ei ollutkaan enää, se oli lähtenyt luotani ja mennyt pois.

Seikka oli näet se, että kun kumppanini ja Demja olivat nähneet, että karhu kaatoi minut hankeen ja rupesi puremaan minua, niin olivat he rientäneet luokseni. Kumppanini oli tahtonut päästä pikemmin luokseni, vaan olikin pettynyt siinä; sen sijasta että olisi tullut polkua myöten, oli hän lähtenyt juoksemaan suoraan ja kaatunut. Koko sen ajan, joka kului hänen tempoessaan irti itseään hangesta, oli karhu saanut rauhassa pureskella minua. Vaan Demja sen sijaan juoksi minkä kerkesi, ilman pyssyä, kuten hän olikin, ainoastaan seiväs kädessä, polkua myöten luokseni ja huusi: "Se syö herran! Se syö herran!" Siten juoksi hän ja huusi karhulle: "Aa sinä, juutas! Uskallatko veitikka! Pois! Pois!"

Karhu totteli, heitti minut rauhaan ja juoksi tiehensä. Kun nousin ylös, oli lumella verta, niinkuin olisi siinä lammas teurastettu, ja lihasiekaleita riippui silmieni päällä, vaan mielenliikutuksen takia en tuntenut vielä mitään tuskaa.

Kumppani rientää luokseni, kansaa keräytyy ympärilleni; he tarkastavat haavaani ja hierovat sitä lumella. — Mutta minä olin unhottanut jo haavanikin ja kysyin: "missä on karhu, minne se on mennyt?" Yhtäkkiä kuulen sanottavan: "tuolla se on, tuolla se on!" Ja me näemme taaskin karhun syöksevän päällemme. Me sieppaamme pyssymme, vaan kukaan ei ehtinyt vielä ampua, kun se jo kääntyi takaisin ja juoksi pois näkyvistä. Karhussa oli näet herännyt veren himo, se olisi tahtonut vielä purra, mutta nähtyään niin paljon väkeä pelästyi se ja meni tiehensä. Jäljistä näimme sitten, että karhun päästä oli vuotanut verta. Me halusimme vielä ajaa sitä takaa, vaan minun päätäni alkoi kivistää, ja me matkustimme kaupunkiin saamaan lääkärin apua.