Pokrovskovin ja Nikolskin välillä kulki joka päivä useampia salaisia kuiskaustietoja siitä, mitä varusteltiin ja valmistettiin, ja vaikka Katja ja Sergein äiti elivät näöltään hellimmässä ystävyydessä, tuntui nyt heidän välillään olevan hienoa diplomaattista sotaa.
Tatjana Semenovna, Sergein äiti, jonka kanssa nyt lähemmin tutustuin, oli teeskentelevä ja ankara talon haltijatar ja tavoiltaan menneen ajan aatelisrouva. Sergei ei rakastanut häntä ainoastaan pojan velvollisuudentunnosta, vaan sisällisestä taipumuksesta, sillä hän piti äitinsä parhaimpana, ymmärtäväisimpänä, hellimpänä ja rakastettavimpana naisena koko maailmassa. Tatjana Semenovna olikin meille aina hyvä, minulle erittäinkin, ja iloitsi siitä, että hänen poikansa meni nyt naimisiin. Mutta kun kävin morsianna ollessani hänen luonansa, näytti hän tahtovan antaa minun tuntea, että hänen poikansa olisi kyllä voinut joutua parempiinkin naimisiin ja että tekisin hyvin, jos aina pitäisin tämän mielessäni. Ymmärsin häntä täydellisesti, vieläpä olin yhtä mieltäkin hänen kanssaan.
Näiden viimeisten kahden viikon aikana näimme toisiamme joka päivä. Michailovitsh tuli päivällisille meille ja viipyi puoleen yöhön. Mutta siitä huolimatta, että hän sanoi — ja minä puolestani tiesin hänen sanovan totta —, että hän ei voisi minutta elää, ei hän koskaan ollut koko päivää luonani, pitipä vielä huolta taloustoimistaankin aivan kuin ennenkin.
Ulkopuolinen suhteemme pysyi morsiusaikani entisellään. Me teitittelimme toisiamme totuttuun tapaan. Hän ei suudellut kättäni, hän ei etsinyt tilaisuuksia kahdenkesken ollaksemme, vaan semmoisen sattuessa kiiruhti pois luotani, ikäänkuin olisi pelännyt hellyytensä saavan liian suuren ja vaarallisen vallan.
En tiedä, minäkö vai hänkö oli muuttunut, mutta tunsin nyt todellakin itseni hänen vertaisekseen. En nähnyt hänessä enää tuota tahallista vaatimattomuutta, josta en ollut ennen pitänyt. Usein mielihyvikseni näin nyt edessäni entisen pelättävän ja kunnioitettavan miehen asemasta lempeän, onnesta hämmentyneen poikasen. Ajattelin usein: "Noinpa on hänkin ihminen juuri niin kuin minäkin, ei enempää eikä vähempää." Mielestäni oli hän nyt selvänä edessäni, täydellisesti tunnettuna. Ja kaikki, mitä hänestä tunsin, oli aivan yksinkertaista, omaa olemustani vastaavaa. Hänen suunnitelmansa, joiden mukaan järjestäisimme tulevan yhteiselämämme, olivat aivan kuin omiani, olihan vain se eroa, että hän osasi selvemmin ja paremmasti valituilla sanoilla niitä esitellä.
Ilmat olivat näinä kahtena viikkona huonot ja vietimme sen vuoksi aikaamme enimmäkseen sisällä huoneissa. Ihanimmat hetkemme vietimme pianon ja ikkunan välisessä nurkassa. Tummaan ikkunan ruutuun heijastui palavan kynttilän liekki ja ulkoa päin sitä vihmoivat sadepisarat, jotka sitten valuivat ruutua pitkin alaspäin. Katoilta juosta loritteli sadevesi räystäskouruja myöten rapakkoon. Ikkunoista imeytyi huoneeseen kosteutta. Ja yhä kirkkaammalta, lämpimämmältä ja viihdyttävämmältä tuntui vain meille nurkkamme.
"Mutta tiedättekös, että minulla on ollut jo kauan halu puhua teille eräästä seikasta", sanoi Michailovitsh, kun jotenkin myöhällä iltasella istuimme kahden nurkassamme. "Koko ajan teidän soittaessanne minä olen sitä ajatellut."
"Mitäpäs minulle puhuisitte, minä tiedän sen jo kuitenkin", sanoin minä.
"Niin, niinpä kyllä, ei siis puhutakkaan."
"Elkääs nyt, sanokaa sentään, mitä ajattelittekin sanoa", pyysin nyt.