"No hyvä. Muistatteko, kun minä kerroin teille tuon jutun A:sta ja
B:stä?"
"Ettenkö muistaisi tuota tuhmaa juttua! Hyvä oli, että se kumminkin näin päättyi…"
"Niin kyllä, sillä vähällä olin turmella oman onneni, aivan itse. Te pelastitte minut. Mutta pahinta kaikista on, että minä silloin valehtelin, ja se on tunnollani. Nyt tahtoisin sanoa teille kaikki suoraan…"
"Oi, minä pyydän, elkää nyt…!"
"Elkää pelätkö suotta", sanoi hän nauraen. "Minä sanon vain puolustukseni. Kun aloin kanssanne puhua, oli tarkoitukseni vain tehdä tutkimuksia…"
"Minkätähden tehdä tutkimuksia… Ei koskaan…"
"Niin, minä tein kyllä huonosti siinä. Kun elämäni harhailujen ja pettymysten perästä käännyin takaisin maaelämään, olin itsekseni vakuutettu, että rakkaus oli tehnyt jo loppusuorituksen minun kohdaltani ja minulle jäänyt täytettäviksi vain vanhuuden velvollisuudet. Senvuoksi en pitkään aikaan voinut selvittää tunteitani teihin enkä sitä suuntaa, mihin ne minua johtivat. Minä toivoin — enkä toivonut. Milloin näytti minusta, että kiemailitte ja leikitte kanssani, milloin taas epäilin sitä, ja silloin en tietänyt, mitä olisi tehtävä. Mutta tuon illan jälkeen, — muistattehan, kun me kävelimme myöhään puutarhassa —, silloin minä aivan säikähdin: onneni ilmeni minulle liian suurena, käsittämättömänä! Mitähän tapahtuisi, jos antaisin toivolleni sijaa — olisikohan kaikki turhaa? Mutta itsekkäisyydessäni ajattelin tietysti vain omaa olemustani."
Hän vaikeni ja katsoi minuun.
"Mutta peräti hullua ei ollutkaan se, mitä silloin sanoin", jatkoi hän taas. "Olisihan ollut mahdollista… minun täytyi pelätä. Minä sain nauttia teistä niin paljon, ja itselläni oli niin vähän antaa. Olette vielä lapsi, olette nuppunen, joka vasta puhkeaa, sillä rakastatte ensimäisen kerran, — mutta minä…"
"Jaa, jaa, sanokaa minulle vain suora totuus!" sanoin hänet keskeyttäen, mutta yht'äkkiä alkoi minua pelottaa, mitä hän ehkä sanoisikaan. "Oi, elkää puhuko", pyysin taas.