"Sitä en tiedä, mutta rakastan vain!" vastasi hän, luoden minuun tutkivan silmäyksensä, joka samalla oli niin miellyttävä.
Minä en vastannut hänelle mitään. Minun täytyi tahtomattanikin katsoa häntä silmiin. Äkkiä tuli oloni kummalliseksi. Katseeni tylsistyi, en nähnyt ympäristöäni, Michailovitshin kasvotkin hämärtyivät edestäni, eroitin ainoastaan hänen loistavat silmänsä, jotka tähystivät suoraan silmiini; nuo silmät näyttivät tunkeutuvan lävitseni, kaikki sekavustui, en nähnyt enkä erottanut enää mitään, täytyi painaa silmäni kiinni, temmatakseni itseni irti lumouksesta, joka oli samalla sekä ihastusta että pelkoa…
* * * * *
Hääpäivämme aattona selvesi ilma illan suussa ja pitkän sateen jälkeen, jolla kesä päättyi, saimme ensimäisen kolean kirkkaan syysillan. Kaikki oli virkeätä, kolkkoa, kylmähköltä kajahtelevan kirkasta. Puutarhassamme saimme katsella ensimäisen kerran vapaata syksyistä luontoa, sen terävän kirjavia värivivahduksia, ja kuihtuneen kesän jättämää alastomuutta. Taivas oli kylmän valju. Menin maata ja ajattelin onnellisena, että huomenna, hääpäivänämme, on kaunis ilma. Aamulla heräsin auringon noustessa ja ajatus, että nyt on jo "tänään", pelotti minua, samalla kun se minua oudosti ihmetytti.
Menin puutarhaan. Aurinko oli juuri noussut ja paisteli kellastuneitten ja melkein lehdettömiksi varisseiden lehmusten välitse käytävälle. Tie oli rasahtelevien lehtien peittämänä. Kurtistuneet pihlajanmarjatertut punertelivat oksillansa pakkasesta kurtistuneiden lehtien ympäröiminä. Georgiinit olivat ränsistyneet ja muuttuneet mustiksi. Ensi kertaa kimalteli hopeainen yöhallan huurre vaalistuneella nurmella ja kartanon viereen murtuneilla tikapuilla. Kylmän kirkkaalla taivaalla ei ollut ainoatakaan pilveä nähtävänä.
"Joko todellakin on tänään?" ajattelin itsekseni, voimatta onneani uskoa. "Huomennako en enää herää täällä, vaan tuolla vieraassa uudessa kodissani Nikolskissa? Enkö enää saa täällä häntä odottaa, kiitää häntä vastaanottamaan, hänestä täällä iltasin ja öisin Katjan kanssa puhua, hänen vieressään pianon edessä salissamme istua, kulkea täällä hänen rinnallaan hämärässä yössä, enkö?"
Muistin, että hän sanoi minulle eilis-iltana tulleensa viimeisen kerran ja että Katja pakotti minua koettelemaan hääpukuani ja sanoi: "huomista varten". Vuoroin uskoin ja vuoroin epäilin todellisuutta. Todellako jo huomispäivänä elän tuolla Nikolskissa anoppini kanssa Nadeshdjatta, Grigori-vanhuksetta, Katjatta? Eikö hoitajattareni enää maata mennessään minua suutelekaan ja vanhan tottumuksensa mukaan ristien, siunaten sanokaan: "hyvää yötä, neiti?" Enkö enää saa Sonjaa opettaa ja hänen kanssaan leikkiä, aamusin kolkuttaa hänen suojansa seinään ja kuulla hänen hilpeän raikasta nauruaan? Tänä päivänäkö tulen itsellenikin vieraaksi ja alan uuden elämän? Tänä päivänä minun toiveeni täyttyvät? Ja onkohan tämä uusi elämä ijäti kestävä?
Kärsimätönnä odotin Sergei Michailovitshiä, sillä raskailta tuntuivat nuo ajatukset sielussani.
Hän tuli aikaisin aamulla, ja oitis hänen nähtyäni olin varmasti vakuutettuna, että tänään olen hänen vaimonsa, eikä tämä ajatus enää minua pelottanut.
Päivällisten edellä menimme kirkkoomme toimituttamaan sielumessun isävainajalleni.