"Jospa hän olisi vielä elossa!" ajattelin minä kotiin palatessamme ja nojasin äänetönnä sen miehen käsivarteen, joka oli ollut isän parhain ystävä. Rukousten aikana, kun kumarruksissani painoin päätäni kylmää lattian kiviliuskaa vastaan, kuvastui isäni niin selvästi mieleeni, että uskoin hänen sielunsa ymmärtävän minua ja siunaavan vaaliani. Mielestäni hänen henkensä leijaili ympärillämme meitä verhoten ja hänen siunauksensa oikein tuntui olemuksessani. Muistelmat ja toiveet, onni ja huolet sulautuivat minussa juhlalliseksi hyvän tunnoksi, jonka valtavuutta lisäsi liikkumaton raikas ilma, rauhaisat, paljaat pellot ja vaaleahko taivas syksyisen auringon kirkkaiden vaikka jo voimattomain säteiden sopusointuisasti valaisemana. Samat säteet paistoivat poskelleni, koettaen sitä turhaan paahduttaa. Minusta näytti, että hän, jonka rinnalla astelin, ymmärsi tunteeni ja tunsi samaa, kuin minäkin. Hän astui hitaasti äänetönnä ja hänen kasvoissansa, joihin vähä väliä vilkasin, kuvastui sama surunvoittoinen iloisuus, jota tuo kirkas syyspäivän ilmakin kuvasteli ja joka täytti minunkin sydämmeni.
Hän kääntyi minuun. Näin, että hän aikoi sanoa minulle jotakin. "Mitähän, puhuukohan hän minulle siitä, mitä olen itsekin ajatellut?" välkähti mielessäni. Mutta hän alkoikin puhua isästäni nimittämättä häntä.
"Erään kerran sanoi hän minulle leikillään: otapa vaimoksesi meidän
Mascha!"
"Kuinka onnellinen hän tänään olisikaan!" vastasin minä, vielä tiukemmin nojautuen käsivarteen, jolla hän minua tuki.
"Niin, te olitte silloin vielä lapsi", jatkoi Michailovitsh, katsoen minua silmiin. "Minä suutelin silloin noita silmiä ja rakastin niitä ainoastaan sentähden, että ne olivat niin isän silmäin näköiset, En voinut ajatella silloin, että kerran ovat ne minulle vielä oman itsensä vuoksi kalliit. Siihen aikaan sanoin teitä Masshaksi."
"Sanokaa minua 'sinuksi'", sanoin minä.
"Olin juuri sanoakin sinua 'sinuksi'", vastasi Sergei. "Nyt vasta näyttää minusta, että olet kokonaan omani."
Rauhallisen tyynellä ja sydämmellisellä katseella katsoi hän minuun.
Kulimme hitaasti ja levollisesti alastonta peltoa menevää tietä. Kuulimme tuskin askeliamme, omaa ääntämme. Rotkotien toisella puolella levisi kauaksi ruskeahko sänkipelto, lehtensä karistaneeseen viitakkoon saakka. Eräs talonpoika käänsi sitä aurallaan meidän puoleisesta sivustasta. Yhä leveämmäksi ja leveämmäksi kävi mustalle mullalle käännetty juova. Metsän reunalta näkyi hajaantunut hevoslauma, näyttäen olevan hyvinkin lähellä meitä. Toisella sivulla ja edessämme viheriöitsi jo syyslaihoa peltosaroissa, jotka ulottuivat puutarhaamme ja vielä sen taitse kartanolle saakka. Kaikkea valaisi aurinko syksyisellä voimattomalla paisteellaan. Kaikkialta kimalteli pitkiä hämähäkin verkkolankoja. Niitä lenteli ympärillämme ilmassa, laskeutui kuuraiselle sänkipellolle, tarttui kasvoihimme, hiuksiimme ja vaatteisiimme. Puhuessamme soinnahtelivat äänemme niin omituisesti, kuin olisivat panneet kumisemaan tyynen ilman päämme päällä ja me olleet aivan yksinämme keskellä suurta maailmaa, yksinämme tuon sinervän taivaan alla, jolla värähtelevästi sädehtien leikkivät syksyisen auringon voimattomat säteet.
Mielelläni olisin minäkin sanonut Sergeitä "sinuksi", mutta se ujostutti niin!