"Miksikä sinä niin kiireesti käyt?" sain sanottua, nopeasti, melkein kuiskaamalla, mutta samalla myöskin lävähdin punaiseksi.
Hän alkoi käydä hitaammin ja katseli minua entistä hellemmällä iloisuudella ja onnellisuudella. Kun palasimme kotiin, oli siellä jo Sergein äiti ja ne vieraat, joita kutsumatta emme voineet olla. Nyt en taas saanut olla Sergein kanssa kahden siihen hetkeen saakka, kun kirkosta lähdettyämme istuimme vaunuun ajaaksemme Nikolskiin.
Kirkko oli melkein tyhjä. Vilaistessani ympärilleni näin Sergein äidin istuvan matolla lähellä kuoria, edempänä Katjan viheriänauhaisessa myssyssään kyyneleet poskilla ja pari kolme orjaamme, jotka uteliain katsein tähystelivät minua. Sergeitä en nähnyt, vaan tunsin hänen lähellä olonsa.
Kuulin rukouksen sanat ja kertasin ne kyllä itsekseni, mutta sielussani ne eivät saaneet mitään vastakaikua. En voinut rukoilla, katselin vain typerästi pyhäinkuvia, kynttilöitä, messukasukan ristiä papin selällä, alttaritaulua ja kirkon ikkunaa enkä ymmärtänyt yhtään mitään. Tunsin vain hämärästi, että nyt tapahtuu jotakin tavatonta minussa.
Kun pappi ristinensä kääntyi meihin päin, toivotti onnea ja sanoi, että hän on minun ristinyt ja nyt Jumala on sallinut hänen vielä vihkiäkin, — kun Katja ja Sergein äiti suutelivat meitä ja kuulin vanhan Grigorin äänen huutavan vaunuja tulemaan, silloin ihmettelin ja hämmästyin, että jokos onkin kaikki päättynyt, eikä ole tapahtunut mitään erinomaista, en edes tuntenut tuon pyhän toimituksen vaikutusta sielussani.
Suutelimme toisiamme, ja tuo suudelma oli outo, vieras meidän tunteillemme. "Tällaistako vain?" ajattelin minä.
Menimme kirkosta ulos. Ajopelien ratina kumahteli kirkon holvistossa.
Raitis ilma kosketteli miellyttävästi kasvojani.
Otettuaan hattunsa auttoi Sergei minua kädestä vaunuihin. Vaunun ikkunasta näin kylmän kuun…
Sergei istui rinnalleni ja sulki vaunun oven. Sydäntäni vihlasi, aivan kuin olisi loukannut minua se varmuus, jolla hän oven sulki. Katjan ääni kuului huutavan, että minun pitää peittää pääni. Vaunujen pyörät kolahtelivat kiviin, pyörivät sitten tasaista tietä ja matkamme joutui.
Vaunun nurkkaan kyyristyneenä katselin ikkunasta kauaksi pelloille ja kuun kylmähkösti valaisemalle tielle. En katsonut Sergeihin, vaan tunsin kumminkin, että hän oli lähelläni, aivan vieressäni. "Tässäkö on kaikki mitä tämä hetki, josta niin paljon odotin, on minulle antanut?" ajattelin itsekseni. Tuntui nöyryyttävältä ja loukkaavalta, kun sain istua niin yksinäni ja kumminkin niin lähellä häntä. Käännyin häneen päin aikoen sanoa jotakin hänelle. Mutta en saanutkaan sanaa suustani. Entinen hellyyden tunne näytti kadonneen, ja loukkaantumisen ja pelon tunteet saaneen vallan.