"Tähän hetkeen saakka en ole voinut uskoa, että tämä olisi todellakin mahdollista", vastasi Sergei lempeästi katseeseeni.
"Minua pelottaa, en tiedä, miksikähän", sanoin minä.
"Minunko vuokseni pelottaa, rakkaani?" kysyi Sergei ja, ottaen minua kädestä, kumartui puoleeni. Käteni oli elotonna hänen kädessään ja tunsin sydämmessäni kylmyyttä ja kaihoa.
"Niin", kuiskasin minä.
Mutta yht'äkkiä alkoi sydämmeni sykkiä voimakkaasti ja käteni vavahdella. Tartuin hänen käteensä. Minä lämpenin, silmäni etsivät puolihämärässä hänen katsettaan ja tunsin nyt, etten pelännytkään häntä, vaan että tämä pelko oli ollut rakkautta, hellempää ja voimakkaampaa rakkautta kuin entinen. Tunsin, että olen nyt kokonaan hänen ja että olen onnellisena hänen vallassaan.
TOINEN OSA.
I.
Päivät, viikot, kaksi kuukautta meni yksinäisessä maalaiselämässä ihan meidän huomaamattamme. Ja kuitenkin olisivat tunteemme, mielialamme ja onnemme näiden kahden kuukauden ajalla riittäneet täyttämään kokonaisen elämän.
Meidän unelmat maalaiselämämme järjestämisestä eivät täyttyneetkään sillä tavalla, kuin olimme odottaneet. Mutta todellinen elämämme ei siltä ollut odotettua huonompi. Siitä ei tullut ankaran työskentelyn, velvollisuuksien täyttämisen ja uhraavaisuuden elämää, niinkuin olin morsianna ollessani kuvaillut. Päinvastoin oli elämämme täynnä itsekästä rakkautta toinen toiseemme, keskeymättömän lempimisen halua, aiheetonta hurmautumista ja kaiken ulkopuolellamme olevan täydellistä unohtumista.
Totta kyllä, että Sergei välistä meni työhuoneeseensa tehdäksensä jotakin, välistä ajoi kaupunkiin asioille tahi katsomaan talonsa hoitoa; mutta näin selvästi kuinka vaikea hänen oli hetkeksikään luopua minusta. Ja sittemmin hän tunnustikin, että kaikkialla, missä minua ei ollut, hänestä tuntui niin tyhjältä ja turhalta, ettei hän edes ymmärtänyt, mitä tehdä.