Minun laitani on samanlainen. Minä luin, soittelin, tein äidin kanssa askareita, pidin koulua, kuitenkin vain sentähden, että jokainen noista toimistani oli jossain suhteessa Sergeihin ja tuotti hänelle iloa. Mutta kun vain ajattelinkin töitä, jotka eivät häneen yhdistyneet, niin hervostuen vaipuivat oitis käteni. Oikein tuntuu naurettavalta ajatella, että maailmassa olisi muutakin, kuin Sergeini. Mahdollisesti oli se huono, itsekäs tunne, mutta sittenkin teki se minun onnelliseksi ja kohotti kaikkea muuta korkeammalle. Hän oli maailmassa ainoa, joka kuului minulle, ja pidin häntä kauniimpana ja puhtaimpana ihmisenä maan päällä. Tästä seurasi, etten voinut elää yhdellekään muulle kuin hänelle, — enkä mitään muuta varten kuin pysyäkseni hänen silmissään sinä, jona hän minua piti.
Ja hän pitikin minua oivallisimpana ja täydellisimpänä naisena, mitä olla saattaa, luullen minun olemuksestani kaikkea mahdollista täydellisyyttä. Minä koetinkin olla ja pysyä sellaisena naisena hänen silmissään, — hän itse oli maailman oivallisin ja parhain mies.
Erään kerran tuli Sergei luokseni huoneeseeni hetkenä, jolloin rukoilin. Hän istui pöydän viereen, ettei olisi minua häirinnyt ja avasi kirjan. Minusta tuntui, että hän katseli minua, ja minä käännyin häneen päin. Hän hymyili, ja minua alkoi naurattaa, etten voinut jatkaa rukoustani.
"Oletko sinä jo rukoillut?" kysyin häneltä.
"Olen. Jatka nyt vain, minä menen pois."
"Mutta rukoile nyt minunkin kanssani, minä pyydän."
Hän aikoi mennä vastaamatta minulle, mutta minä pidätin häntä.
"Rakkaani, kuule nyt, minun vuokseni, rukoile nyt kanssani."
Hän asettui rinnalleni seisomaan, antoi tottumattoman kankeasti vaipua kätensä ja alkoi vakavan näköisenä lukea rukousta paikkulaspäisellä äänellä. Aina vähän päästä kääntyi hän minuun päin, ikäänkuin saadakseen nähdä hyväksymisen ilmeen ja tukea hartaudelleen.
Kun hän pääsi loppuun, tyrskähdin nauramaan ja kapsahdin hänen kaulaansa.