"Veitikka, sinä veitikka! Olen kuin kymmenen vuotias taas — —" sanoi
Sergei punastuen ja suuteli kättäni.
Talomme oli noita vanhoja maalaistaloja, joissa toisiaan kunnioittaen ja rakastaen on elänyt useita polvia samaa sukua. Kaikista hengehti kauniita ja kunniakkaita perhemuistoja, jotka heti, kun taloon tulin, muuttuivat myös minun omiksi muistoikseni.
Talon järjestykset ja elintavat menivät edelleen entisellä tavallaan Tatjana Semenownan johdannolla. En voi sanoa, että kaikki olisi ollut siroa ja kaunista, vaan kaikki oli varakasta, siistiä, yksinkertaista ja kelvollista sekä kunnioitusta herättävää palvelusväestä huonekaluihin ja ruoka-aterioihin saakka.
Sali oli sisustettu sopusuhtaisesti. Seinällä riippui muotokuvia, lattiaa verhosivat kotikutoiset, kuvitetut ja kirjaellut matot. Isossa vierassalissa oli vanha soittokone, kaksi erilaista hienotekoista piironkia, sohva ja leikkauskoristeisia pöytiä. Minun työhuoneessani, jonka vanha Tatjana Semenowna oli erityisesti laitellut, olivat parhaimmat kalut, usealta vuosisadalta alkuaan ja useata kuosia. Muun muassa oli sinne sijansa saanut vanha peili, johon ensimältä ihan pelotti katsoa, mutta joka lopulta muuttui minulle arvokkaaksi vanhaksi ystäväksi.
Tatjana Semenownan ääntä ei koskaan kuulunut, mutta kaikki kävi siltä talossamme kuin säännöllisesti vedetty kello. Vaikka oli paljon liikaakin palvelusväkeä, pysyi kaikki hiljaisena, sillä jokaisen heistä täytyi kävellä pehmeissä korottomissa kengissä. Tatjana Semenowna kun piti kenkien parkunaa ja korkojen kopsetta hirveimpinä asioina maailmassa. Palvelusväki näytti ylpeilevän asemastaan, vapisevan vanhan rouvan edessä, katselevan hyväntahtoisella, vähän alentuvalla suosiolla minua ja miestäni, ja tekevän tehtävänsä erityisen tyytyväisesti.
Säännöllisesti jokaisena lauantaina pestiin lattiat ja tomutettiin matot; jokaisen kuun ensimäisenä päivänä pidettiin jumalanpalvelus ja vihittiin vesi; jokaisena Tatjana Semenownan, hänen poikansa ja minun (ensi kerran tänä syksynä) syntymäpäivänäni pidettiin vieraspidot koko naapuristolle. Ja näin oli tehty jo vanhoista ajoista, ainakin niin pitkälle kuin Tatjana Semenowna muisti.
Mieheni ei sekoittunut ollenkaan talousasioihin, hän johti vain omia ulkotöitään ja talonpoikia, toimien ylipäänsä hyvin paljon. Hän nousi aikaisin, myöskin talvella. Herätessäni oli hän aina jo mennyt toimilleen. Tavallisesti hän tuli aamusella takaisin teelle, jota joimme kahden kesken, ja oli silloin melkein aina, huolimatta kaikista vaivoista ja vastoinkäymisistä, joita talon hoito tuottaa, tuolla erinomaisen iloisella tuulellaan, jota nimitimme "villiksi iloisuudeksi". Useinkin vaadin hänen kertomaan, mitä hän oli tehnyt siihen saakka, ja hän kertoi sitten minulle sellaisia järjettömyyksiä, että molemmin ratkesimme nauruun. Joskus vaadin häntä kertomaan totisesti, ja hän kertoikin, nauruaan pidätellen. Silloin katsoin häntä silmiin, tarkkasin hänen huuliensa liikuntoa enkä ymmärtänyt mitään, iloitsin vain siitä, että sain katsoa häntä ja kuulla hänen ääntänsä.
"No, mitäs minä olen nyt sinulle kertonut? Kerropas nyt!" sanoi hän.
Enhän minä voinut mitään kertoa.
Ihmeellistä kyllä, ei hän puhunut tällöin koskaan itsestään eikä minusta, vaan aina jostakin muista asioista. Hyvän aikaa jälkeenpäin opin vasta vähän ymmärtämään hänen tehtäviään ja mieltymään niihin.