Tatjana Semenowna ei tullut ennen päivällistä näkyville. Hän joi teensä yksinään ja toivotti meille lähettilään kautta hyvää huomenta, Meidän yksityisessä, onnellisessa pikku maailmassamme kuuluivat tiedonannot hänen arvoisasta ja hyvin järjestetystä kolkastansa niin kummallisen oudoilta, että useasti en voinut pidättää nauruani vastatessani hänen kamarineitsyellensä, joka ristissä käsin hillityn hiljaisella äänellä kertoi, että "Tatjana Semenowna käski kysymään, miten herrasväki on eilisen kävelymatkan jälkeen nukkunut, ja ilmoittaa, että koko yön kolotti armollisen rouvan sivuja ja naapurin haukkuva rakki häiritsi hänen untansa. Ja vielä käski kysymään, miltä maistuivat leivokset tänään, ja hyväntahtoisesti huomaamaan, että tänään ei ole niitä leiponut Taras, vaan Nikolaus kokeen vuoksi ensimäisen kerran eikä olekaan aivan huonosti onnistunut, nimittäin rinkelissä, vaikka korput ovat vähän karvaanlaisia".
Ennen päivällisiä olimme vähän yhdessä. Minä soitin ja luin yksinäni. Sergei kirjoitti tai oli uudestaan ulkona töillään. Neljättä käydessä menimme ruokasaliin päivällisille. Silloin vanha rouvakin tuli huoneestaan. Lisäksi ilmautui meille köyhiä aatelismiehiä ja pyhiinvaeltajia, joita pari kolme melkein aina majaili meillä. Säännöllisesti joka päivä tarjosi Sergei vanhan tavan mukaan käsivartensa äidillensä päivällisille mennessä, ja äiti vaati aina antamaan minulle toisen, ja joka päivä me näin vähän litistyneinä ja epäonnistuneesti tunkeuduimme ovesta.
Päivällisiä johti vanha rouva itse ja keskustelu kulki varovaisena, melkeinpä juhlallisena. Mieheni ja minun vaatimattomat puheet olivat sopivana vaihteluna tässä päivällis-juhlallisuudessa. Välistä puhelivat äiti ja poika toisilleen hiukan kinastellen ja pistävällä pilanteolla. Mutta minua miellyttivät juuri nuo pienet riitaisuudet, sillä niissä paraiten esiytyi heidän keskinäinen hellä ja vakava rakkautensa, joka äitiä ja poikaa kiinnitti toisiinsa. Päivällisiltä päästyä istui äiti salin suureen nojatuoliin ja hierusteli tupakkaa tai leikkeli uusien kirjain lehtiä auki. Me luimme ääneen tahi menimme suureen vierashuoneeseen pianon ääreen istumaan. Tähän aikaan luimme paljonkin yhdessä, mutta musiikki oli kuitenkin lempiaineemme. Joka kerta se löysi sydämmistämme uusia kieliä kosketeltavakseen ja soinnutti meistä yhä uutta sisältöä toisillemme. Kun soitin hänen lempikappaleitaan, asettui hän istumaan kauaksi sohvaan, josta en voinut juuri ollenkaan häntä nähdä, ja arastellen koetti peitellä sitä hellyttävää vaikutusta, jonka musiikki häneen teki. Mutta usein, kun hän ei ollenkaan sitä odottanut, nousin pianolta, kiidin hänen luokseen ja koetin saada nähdä liikutuksen väreitä hänen kasvoillansa, ja hänen silmäinsä kosteutta ja luonnotonta kiiltoa, jota kaikkea hän turhaan koetti minulta salata.
Äiti halusi usein nähdä meitä suuressa vierashuoneessa, mutta hän pelkäsi häiritsevänsä meitä ja meni vierashuoneen lävitse, ikäänkuin ei olisi katsonutkaan meihin, noin vaan vakavin ja välinpitämättömin kasvoin. Mutta tiesihän sen, ettei äiti sulansuotta mennyt huoneeseensa oitis takaisin tullakseen.
Iltasin valmistin teen suureen saliin ja silloin taas kokoutui sinne kaikki kotiväki pöydän ympärille. Tuo juhlallinen istuminen kiiltävän samovaarin ääressä ja teekuppien ja lasien tarjoileminen ujostutti minua pitkän aikaa. Mielestäni en vielä ansainnut tätä kunniaa, pidin itseni liian nuorena ja huikentelevaisena saamaan hoitooni noin suurta samovaaria, asettamaan teelasia tarjottimelle ja määräilemään: "Pietari Ivanoville, Marja Minitshnalle", taikka kysymään: "Onkohan se nyt kyllin imelää?" ja lähettämään sitten sokeriastian emännöitsijälle ja palvelusväelle.
"Mainiota, erinomaista!" sanoi mieheni useasti, "aivan kuin täysikasvuisen valmistamaa", ja tämä vielä entistä enemmän hämmensi minua. Teen jälkeen pelasi äiti "pasianssia" tahi kuunteli Marja Minitshnan pelaamista. Sitten suuteli ja ristitsi hän meitä molempia, ja me menimme huoneeseemme. Enimmäkseen valvoimme kahden puoleen yöhön, ja se oli meidän kauniinta ja ihaninta aikaamme. Sergei kertoili minulle menneisyyttänsä, teimme suunnituksia ja filosofeerasimme joskus, koettaen puhua hiljaisella äänellä, ettei puhelumme kuuluisi yläkertaan ja häiritseisi Tatjana Semenownaa, joka koetti pitää huolta, että menisimme aikaisin nukkumaan. Joskus tuli meille iltasin uudestaan nälkä. Silloin hiivimme hiljaa "puhvettiin" ja saimme sieltä Nikitan suojeluksesta kylmää iltaruokaa, jonka söimme minun työhuoneessani yhden ainoan kynttilän valossa.
Mieheni ja minä elelimme melkein kuin vieraina tässä suuressa, vanhassa talossa, jossa kaikkialla puhalteli vanhan ajan ja Tatjana Semenownan ankara henki. Ei ainoastaan hän, Tatjana Semenowna, vaan myös palvelusväki, huonekalut, taulut, vanhat palvelijattaret herättivät minussa kunnioituksen tunteita, ehkäpä myös hieman pelkoa ja tuntoa siitä, ettemme mieheni kanssa ehkä olleet täällä aivan oikealla paikallamme ja että senvuoksi on meidän tarpeellista toimiskella varovalla huomaavaisuudella. Niinkuin nyt muistan, näyttää tuo muuttumaton, ahdas järjestys sekä tuo suunnaton joutilasten ja uteliasten palvelusväen joukko olleen kodissamme kiusoittava ja raskas kärsiä. Mutta tuon rasituksen vaikutuksesta vaan yleni keskinäinen rakkautemme. Ei Sergei enkä minäkään antanut merkkiäkään näkyä siitä, että mitään epämiellyttävää oli talossa. Päinvastoin näytti, että Sergei tahtoi itseltäänkin peitellä kaikkea sellaista, mikä oli huonosti. Äidin kamaripalvelija Dmitri Sidoroff, joka oli hirveä piipunpolttaja, meni säännöllisesti joka päivä, istuessamme päivällisten jälkeen suuressa salissa, mieheni huoneeseen kähmäämään hänen tupakkalaatikostaan tupakkaa. Oli omituista nähdä, millaisella vallattomalla kauhistuksella Sergei Michailovitsh tuli varpaillaan luokseni sekä uhkaavalla sormella ja säkenöivin silmin osoitti Dmitri Sidoroffia, jolla ei ollut aavistustakaan, että häntä oli vakoiltu. Ja kun Dmitri Sidoroff oli mennyt meitä huomaamatta, niin mieheni, siitä ilosta, että kaikki oli onnellisesti päättynyt, joka kerta sanoi minua oikein "ihastuttavaksi olennoksi" ja suuteli minua.
Välistä suututti minua Sergein rauhallisuus ja peräänantavainen pehmeys. Unohtaen, että minussa oli juuri samallaista, pidin sitä heikkoutena hänessä. Aivan kuin mikä poikanulikka, joka ei uskalla tahtoansa näyttää! ajattelin.
"Oi rakas Maschani", vastasi Sergei minulle, kun kerran sanoin, että minua ihmetytti hänen heikkoutensa, "kuinka voi vihastua kellekään, kun on niin onnellinen, kuin minä olen. Huokeampi on itse taipua ja antaa perään, kuin toisia taivuttaa, — siitä olen jo kauan sitten ollut vakuutettuna, — eikä olekaan sitä olotilaa, jossa ei voisi olla onnellinen. Meidän on kovin hyvä. Minä en osaa olla enää suutuksissa. Nykyään ei voi mikään herättää minun paheksumistani; minulla voi olla vaan joko iloa tai surua. Ja ylipäänsä — le mieux est l'ennemi du bien. Parhain on hyvän vihollinen. Uskotkos, että kun kuulen vain ovikellon soivan, tai saan kirjeen, tahi vain unestani havahdan, alkaa minua pelottaa, pelottaa että minun täytyy elää ja että jokin voi muuttua. Sillä nykyistä paremmaksi ei voi mikään tulla."
Minä uskoin Sergeitä, vaikken oikein käsittänyt häntä. Minun oli kovin hyvä, ja näytti, että kaikki on niinkuin pitääkin, ei voi toisin olla eikä toiseksi tulla. Muuallakin täytyy olla niin ja muidenkin ihmisten olla onnellisia, vaikka toisella tavalla eikä meitä ylevämmästi.