Näin vierähti kaksi kuukautta. Talvi tuli pakkasineen ja lumisateineen ja minä, huolimatta siitä, että Sergei oli luonani, aloin tuntea itseni yksinäiseksi, — aloin tuntea, että elämä kertautui yhä samanlaiseen, saamatta minussa enempää, kuin Sergeissäkään esille mitään uutta. Päinvastoin tuntui, kuin olisimme kääntyneet kulkemaan vanhoille suunnille. Sergei alkoi tehdä toimiansa ilman minutta enemmän kuin ennen, ja taas alkoi minusta näyttää, että hänen sielussaan säilyi jonkinlainen erityismaailma, johon hän ei tahtonut minua laskea. Hänen aina pysyvä, tyyni rauhallisuutensa kiusoitti minua. En rakastanut häntä nyt vähemmän kuin ennenkään, en ollut hänen rakkaudestaan vähemmän onnellinen kuin ennenkään, mutta rakkauteni keskeytyi kehityksessään eikä noussut enää tätä olokohtaansa ylemmäksi. Rakkauteni ohessa alkoi myös jonkinmoinen uusi rauhaton tunne liikkua sielun syvimmässä. Minulle oli liian vähäistä rakastaa enää sen jälkeen, kun olin saanut kokea ja nauttia onnea häntä rakastaessani. Minä halusin liikettä, mutta en rauhallista elämän juoksua. Minä ikävöin innostusta, vaaroja, itsensäuhraavaisuutta rakkauden tähden. Minussa oli voimain kyllyyttä, joka ei ollut oikealla paikallansa meidän tyynessä elämässämme. Minulle tuli raskasmielisyyden taipumuksia, joita pidin huonoina ja koetin peitellä mieheltäni, sekä milloin luonnottoman hellyyden milloin taas iloisuuden kuuropäitä, jotka ihan pelästyttivät häntä. Hän tarkkasi, niinkuin ennenkin, mielentilaani ja ehdotteli, että muuttaisimme kaupunkiin, mutta minä pyysin, ettemme menisi kaupunkiin emmekä millään tavalla muuttaisi elämäntapaamme ja häiritsisi onneamme.
Todella olinkin onnellinen. Kuitenkin minua rasitti se, ettei onneni ollut vaatinut minulta mitään vaivannäköä, mitään uhrausta, — minulta, joka juuri niin toivoin kumpaakin. Minä rakastin Sergeitä ja näin, että minäkin olin hänelle kaikki kaikessa; ja minä olisin halunnut, että rakkautemme näkyisi kaikille muillekin ja että olisi koetettu tehdä esteitä rakkaudellemme, ja että me olisimme saaneet voittaa nuo esteet.
Ajatukseni ja tunteeni olivat kohdistuneet tähän, mutta oli sitten olemassa eräs tunne, nuoruus, liikkumisen tarve, joka ei saanut tyydytystään meidän hiljaisen rauhallisessa elämässämme.
Minkätähden sanoi hän minulle, että voimme muuttaa kaupunkiin, milloin vain minä tahdon? Jos hän ei olisi sanonut tätä minulle, niin olisin ehkä ymmärtänyt, että minua lannistava tunne oli huonoa mielikuvitusta, oli oma vikani. Olisin ymmärtänyt, että tuo uhraavaisuus, jota etsin, oli nyt todellakin aivan edessäni, että se olisi tuon ikävyyden tunteen lannistumisessa. Ajatus, että ehkä vapaudunkin raskasmielisyydestäni kohta, kun vain kaupunkiin menen, täytti nyt väkisinkin pääni. Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että samallahan erottaisin hänet kaikesta siitä, mikä oli hänelle rakasta; ja tämä koski tuntoani, enkä olisi tahtonut, että semmoista olisi minun tähteni tapahtunut.
Aika kului. Lunta kohosi korkeammalle ja korkeammalle huoneemme seinustalle ja me olimme yhä vain kahden yhdessä. Siellä, missä valossa ja pauhinassa liikkuivat, kärsivät ja riemuitsivat ihmisjoukot, siellä ei yksikään heidän ajatus tullut meidän osaksemme, — meidän erakko-elämämme osaksi.
Kaikkein pahinta minusta oli, että tunsin päivä päivältä elämämme ahdistuvan tottumuksien määrättyihin muotoihin, ja ettei tunteemmekaan jääneet enää vapaiksi, vaan mukautuivat yksitoikkoiseen ajan laimeaan kulkuun, Aamulla olimme iloisia, päivällisillä kohteliaita, illalla helliä.
"Tehdä hyvää — — —" ajattelin itsekseni, "onhan niin kaunista tehdä hyvää ja elää kunniallisesti, niinkuin Sergei sanoo, vaan siihen on kyllä tuonnempanakin aikaa. Edessäni on ihan toisia asioita, joihin juuri nyt tunnen voimaa ja halua."
Tämä ei ollutkaan minulle välttämättömästi tarpeen, tarpeen oli minulle taistelu. Minulle oli siis tarpeellista, että tunteemme johtivat meidän elämäämme, eikä elämä tunteitamme. Minä halusin kiitää Sergein kanssa pohjattoman kuilun äyräälle ja sanoa siinä: askel vain, ja syöksyn tuonne! Vähäinen liikahdus vain, ja olen mennyttä! Hän tuossa kuilun partaalla kävisi kalpeaksi, puristaisi minut väkeviin käsiinsä ja pitäisi minua syvyyden päällä, että sydämmeni jähmettyisi, ja hän sitten voisi minua kantaa, mihin tahtoisi.
Tällainen tila vaikutti huonosti myöskin terveyteeni. Hermostoni alkoi häiriytyä.
Eräänä aamuna, kun tunsin itseni tavallista heikommaksi, tuli Sergei konttooristaan ja oli huonolla tuulella, mikä hänelle tapahtui hyvin harvoin. Heti huomasin hänen huonon mielialansa ja kysyin, mikä hänen oli. Hän ei tahtonut ilmaista asiaa minulle, sanoihan vaan puhetta välttääkseen, ettei asia ole mistään kotoisin. Miten jälkeenpäin kuulin, oli ispravnik (maapoliisi Venäjällä), kutsunut useampia meidän talonpoikiamme luoksensa ja, saattaakseen miehelleni ikävyyksiä, koettanut uhkauksilla johtaa heitä laittomuuteen. Mieheni ei ollut vielä ennättänyt selviytyä tästä sotkusta ja kun asia oli hänen mielestään oikeastaan vain naurettavan surkuteltava, niin hän ei tahtonut siitä puhua minulle. Mutta minusta näytti, että hän ei puhu minulle siitä senvuoksi, että pitää minua vielä lapsena, joka ei voi ymmärtää hänen asioitansa. Minä käännyin hänestä poispäin sanaa sanomatta ja käskin palvelijan pyytämään teelle Maria Minitshnaa, joka oli meillä vieraisilla.