Teen juonnin suoritin tavattoman kiireesti. Sitten menin Maria Minitshnan kanssa suureen saliin ja rupesin puhumaan kovaan ääneen aivan turhanpäiväisestä asiasta, joka ei vähääkään huvittanut häntä. Sergei meni huoneeseensa ja silmäsi tavan takaa meitä saliin. Nämä katsahdukset vaikuttivat nyt, en tiedä minkätähden, minuun niin, että sain halun yhä enemmän ja enemmän puhua, vieläpä nauraakin. Tuntui niin naurettavalta kaikki, mitä itse puhuin ja kaikki, mitä Maria Minitshna sanoi.
Mutta Sergei asettui yht'äkkiä työhuoneeseensa, ja, minulle sanaa sanomatta, vetäsi oven kiinni. Kohta, kun ei häntä enää ollut kuuluvissa, katosi iloisuuteni kerrassaan. Maria Minitshna ihmetteli ja alkoi kysellä, mikä minun oli. Minä en vastannut hänelle mitään, vaan menin sohvalle istumaan ja teki kovin mieleni itkeä.
"Mitä varten" — ajattelin — "hän tahtoo antaa minun tuntea, että hänen mielestään kaikki tuo on pelkkää hassutusta? Tietysti hän ajattelee, etten ymmärrä niin mitään. Miksi hän tahtoo välttämättä nöyryyttää minua ylevällä rauhallisuudellaan ja miksi hänen pitää aina olla oikeassa? Miksi minä en ole oikeassa koskaan, enkö ole oikeassa siinäkin, kun tunnen, että minun on ikävä, kun kärsin autiota tyhjyyttä, kun tahdon elää, liikkua, — kun tunnen, etten voi olla alituisesti paikallani ja nähdä ajan liukuvan editseni ja ohitseni. Minä tahdon mennä eteenpäin, eteenpäin joka päivä, joka hetki tahdon yhä uutta. Mutta hän tahtoo pysyä paikallaan ja pysäyttää minunkin. Ja kuinka helppoa hänen kumminkin olisi tehdä toisin! Sitä varten ei tarvitsisi viedä minua kaupunkiin, — kunhan hän vain olisi sellainen kuin minäkin, — ei salaperäisyyttä, ei teeskentelyä, vaan olisi aina oma itsensä. Tätä hän ainakin minulta vaatii, vaikkei itsekään ole vilpittömän suora — — — Niin siinäpä se juuri onkin!"
Tunsin kyyneleiden täyttävän silmiäni, sydäntäni ahdistavan ja tunsin kasvavaa katkeruutta miestäni kohtaan. Pelästyin tuota katkeruuden tunnetta ja lähdin Sergein luokse. Hän istui työhuoneessaan ja kirjoitti. Kuultuaan askeleeni, katsahti hän sivullensa välinpitämättömän tyynesti ja alkoi taas kirjoittaa. Sellainen "katsahdus" ei minua miellyttänyt. Sen sijaan, kun aijoin mennä hänen luokseen, jäinkin seisomaan pöydän ääreen, jossa hän kirjoitti ja avattuani erään kirjan aloin sitä katsella.
Hän kääntyi ja katsoi minuun. "Mascha, oletko pahalla mielellä?" kysyi hän.
Minä vastasin kylmällä silmäyksellä, joka ilmaisi: "mikä kysymys! ja kuinka rakastettavaksi olet käynyt!" Sergei pudisti päätään ja hymyili ujolla hellyydellä. Ensimäisen kerran tapahtui nyt, etten vastannut hymyilylläni hänen hymyilyynsä.
"Mikä sinulla on tänään?" kysyin minä. "Miksi et ole sanonut minulle, mikä sinua vaivaa?"
"Pikku asioita, vähäpätöisiä vastahakoisuuksia!" vastasi Sergei. "Voin sen nyt sinulle kertoakin. Kaksi talonpoikaa on lähetetty kaupunkiin — — —"
Minä en antanut hänen jatkaa. "Minkätähden sinä et kertonut minulle tätä jo silloin, kun kysyin tästä?"
"Olisin voinut silloin sanoa sinulle tuhmuuksia, olin näet vähän suutahtanut."