"Mutta silloin juuri olisi sinun pitänyt sanoa minulle koko asia?"
"Minkätähden?"
"Miksi sinä ajattelet, etten minä voi koskaan missään asiassa sinua auttaa?"
"Miten ajattelen?" sanoi hän viskaten kynänsä pöydälle. "Ajattelen, että sinutta en voisi elääkään. Kaikessa, kerrassaan kaikessa sinä autat minua, etkä ainoastaan auta, vaan sinä se juuri teetkin kaiken kaikessa. Pikkuisia päähänpistoja vain!" nauroi Sergei. "Ainoastaan sinulle minä elän. Kaikki on minulle hyvää ja kaunista ainoastaan sentähden, että sinä olet, että sinä — — —"
"Niin, niin, kyllä minä sen tiedän, että minä olen rakas pikkulapsi, jota täytyy rauhoitella!" sanoin minä sellaisella äänellä, että Sergei ihmetellen katseli minua ikäänkuin olisi minut ensi kertaa nähnyt, "Minä en tahdo sellaista viihdytystä. Siinä on kyllä, aivan kyllä, kun sinulla on tuo rauhallisuus…"
"No, kuule nyt sitten koko asia", alkoi hän, kiireesti minut keskeyttäen, ikäänkuin peläten antaa minun kaikkea sanottavaani sanoa, "ja sitten nähdään, mitä ajattelet siitä."
"Nyt en minä tahdo kuulla!" vastasin minä. Vaikka olisin mielellänikin tahtonut tietää asian, oli kuitenkin niin mieluista saada häiritä hänen rauhaansa. — "Minä en tahdo leikkiä elämää, minä tahdon elää, todella elää, niinkuin sinäkin", jatkoin minä.
Hänen kasvoillansa, joilla kaikki mielentilat niin elävästi näkyivät, kuvastihe sekä surua että tavatonta tarkkaavaisuutta.
"Tahdon elää niinkuin sinäkin, olla yhtä oikeutettu kuin — — —"
Minä en voinut jatkaa, sillä Sergein kasvoihin kuvastui tuskaa, syvää tuskaa.