Sergei oli hetken vaiti.
"Missä kohden et sinä elä yhtä oikeutettua elämää, kuin minäkin?" kysyi hän. "Ispravnikin juttu ja juopuneet talonpojat koskevat vain minua eikä sinua."
"Mutta se ei olekaan aino — — —"
"Jumalan tähden, koeta nyt minua ymmärtää, rakas ystäväni", jatkoi Sergei, "minä tiedän, että jokaisesta levottomuudesta alamme voida huonosti, olen nähnyt ja kokenut sen. Minä rakastan sinua ja koetan luonnollisesti säästää sinua kaikista kiihotuksista ja rauhattomuuksista. Tästä riippuu elämäni ja rakkauteni sinuun, elä siis estä minua siitä."
"Sinä olet aina oikeassa!" sanoin häneen katsomatta.
Minua suututti, kun Sergei oli taas täysin rauhallinen, tyyni ja selvä, ja itseni tunsin sitävastoin kiihoittuneeksi, vihaiseksi ja katumuksenkin vaivaamaksi.
"Mascha, mikä sinulla on?" kysyi hän. "Nyt ei ole ollenkaan puhe siitä, olenko minä vai sinäkö olet oikeassa, nyt on kysymys kokonaan muusta, nimittäin siitä, mitä sinulla on minua vastaan. Elä sano sitä yht'äkkiä, vaan ajattele ja sano sitten minulle kaikki, mitä ajattelet. Sinä olet minuun tyytymätön ja epäilemättä syystäkin. Sano minulle, missä kohdin olen syyllinen."
Miten olisin voinut paljastaa hänelle kaiken sen, mikä oli sieluni sisimmässä? Ajatus, että Sergei jo ennakolta ymmärtää minua, näkee lävitseni, ja että saan taas seisoa hänen edessään lapsimaisena, kykenemätönnä mitään sellaista tekemään, jota hän ei jo edeltäpäin käsittäisi, tuo ajatus kiihoitti pahaa tuultani yhä.
"Ei minulla ole mitään sinua vastaan", sanoin, "minulla on vaan ikävä ja minä en tahdo ikävöidä. Sinä sanot, että täytyy niin olla, ja taas olet sinä oikeassa."
Tätä sanoessani katsoin Sergeihin. Näin saavuttaneeni tarkoitukseni: häirinneeni hänen rauhaansa, sillä pelko ja tuska kuvastui hänen kasvoiltansa.