"Mascha", sanoi hän hiljaa liikutetulla äänellä, "se ei ole leikin kysymys mitä nyt teemme. Nyt on kysymyksessä kohtalomme. Minä pyydän, ettet nyt vastaa, vaan kuuntelet minua. Mascha, mistä syystä sinä tahdot minua niin kiduttaa?"
Minä keskeytin hänen puheensa.
"Kyllä minä tiedän että sinä taas tulet olemaan oikeassa. Elä puhu sen enempää, sinä olet oikeassa!" sanoin minä kylmästi, ikäänkuin en olisikaan itse puhunut, vaan joku häjy henki minussa.
"Jospa sinä tietäisit, mitä sinä teet", sanoi hän vapisevalla äänellä.
Minä aloin itkeä ja kohta tuli minun huokeampi olla. Sergei istui äänetönnä rinnallani. Tuli sääli häntä, häpesin itseäni ja olin pahoillani teostani. En katsonutkaan Sergeihin. Minusta tuntui, että hänen tällä hetkellä täytyi katsoa minuun joko hyvin ankarin katsein tahi käsittämättömällä hämmästyksellä. Minä käännyin. Hellä ja lempeä katse oli minuun suunnattuna. Otin häntä kädestä ja sanoin:
"Anna anteeksi — — — en tiedä itsekään, mitä minä sanoin."
"Niin, mutta minä tiedän, mitä sinä puhuit, ja sinä puhuit totta."
"Mitä?" kysyin minä.
"Sitä, että meidän pitää mennä Pietariin, täällä ei ole meillä enää mitään tehtävää", sanoi Sergei.
"Tehdään, niinkuin tahdot", vastasin siihen.