Hän otti minut syliinsä ja suuteli — — —
"Anna anteeksi minulle, minä olen ollut syypää — — —" puheli hän.
Sinä iltana soittelin kauan Sergeille, joka käveli edestakaisin laattiaa ja kuiskaili itsekseen jotakin. Hän oli tottunut itsekseen kuiskuttelemaan. Tilaisuuden sattuessa kysäsin useasti, mitä hän kuiskuttelee, ja hän aina ajateltuaan kertoi minulle, mitä hän kuiskutteli. Enimmäkseen lausui hän runoja ja joskus kauheita hassutuksia, mutta juuri noista hassutuksista opin tuntemaan hänen sielunsa laatua.
"Mitä sinä nyt kuiskuttelet?" kysyin nytkin häneltä.
Hän pysähtyi, ajatteli hetken ja lausui naurussa suin vastaukseksi pari
Lermontowin runosäettä:
— Järjettä myrskyjä etsii hän,
Kuin myrskyissä rauhansa ois!
"Ei, hän on ihmistä täydellisempi, hän tietää kaikki!" Ajattelin itsekseni. "Mitenkä voisinkaan olla häntä rakastamatta!"
Minä nousin, otin häntä käsivarresta ja aloin hänen rinnallaan astumaan, koettaen pysyä hänen käyntitahdissaan.
"Noh?" kysäsi hän, katsoen naurussa suin minuun,
"Noh?" kerroin minä hiljaa. Mielestäni valtasi meidän kummankin sydämmellinen ilo. Kiirehdimme astuntaamme enemmän ja enemmän, kohousimme käydessämme varpaillemme yhä enemmän ja enemmän. Sillä tavalla astuimme suoraa päätä Gregorin ja myöskin äidin hämmästykseksi, joka istui salongissa pannen "pasiansia", kaikkien huoneitten läpi ruokasaliin saakka, pysähdyimme siellä pöydän eteen, katsahdimme toisiin ja tyrskähdimme nauruun.