Kahden viikon kuluttua, juhlan edellä, olimme jo Pietarissa.
II.
Matkamme Pietariin, viikko Moskovassa, käynnit Sergein ja minun sukulaisteni luona, uuden asunnon suunnitukset, vieraat olot, vieraat kasvot, henkilöt — tämä kaikki kulki ohitseni kuin unessa. Kaikki oli niin erilaista, uutta ja iloista, hänen läsnäolonsa ja rakkautensa valaisi kaikkea niin lämpimän suloisesti ja kirkkaasti, että hiljaisen rauhallinen maalaiselämä näytti minusta hyvin kaukaiselta ja vähäpätöiseltä.
Suureksi kummakseni ei meitä kohdeltu maailman ylpeällä kylmyydellä, niinkuin olin odottanut kohdeltavan. Kaikki jotka meitä kohtasivat — niin sukulaiset ja tuttavat kuin tuntemattomatkin — osoittivat meille niin avomielistä hilpeyttä ja rakastavaisuutta, että näytti, kuin olisivat kaikki vain minusta ajatelleet, minua odottaneet ja nyt tavattaessa iloinneet. Yhtä odottamatonta oli minulle, että näin miehelläni olevan korkeimmissa piireissä, minusta nähden aivan ylimmissä, paljon tuttavia, joista ei hän ollut koskaan minulle puhunut. Oudolta ja vastenmieliseltä kuului, kun mieheni arvosteli useita näistä ankarin sanoin, vaikka ne minusta näyttivät hyviltä ihmisiltä. En voinut ymmärtää, miksi hän heitä niin huonosti kohteli ja koetti välttää heidän ystävyyttään, joka oli mielestäni meitä ylistävää ja kunnioittavaa. Ajattelin, että sitä parempi, mitä enempi on tuttavina hyviä ihmisiä, — ja kaikkihan he olivat hyviä.
"Saadaanpas nähdä, mitenkä järjestämme asiamme", sanoi Sergei minulle vähäistä ennen maalta lähtöämme, "täällä olemme pikku Kroisoja, mutta siellä kerrassaan köyhiä. Sentähden voimme viipyä kaupungissa ainoastaan pääsiäiseen asti emmekä saa etsiä suuria seuroja. Me voisimme siten joutua pulaan. Sinunkaan tähtesi en mielelläni tahtoisi — — —"
"Mitäpä me suurista seuroista!" olin minä vastannut. "Käymme vain teatterissa, oopperassa, sukulaisten luona, ja kuuntelemassa parhainta musiikkia, ja olemme jo ennen pääsiäistä maalla kotona."
Vaan tuskin olimme päässeet Pietariin, kun jo unhotimme suunnituksemme. Olin yht'äkkiä niin uudenuutukaisessa onnen maailmassa, niin paljon iloisuutta ympäröi minua, sellaisia uusia mielisuuntia avautui eteeni, että minä heti tietämättäni ja tahtomattani irtausin entisestä elämästäni, unhotin kaikki entiset suunnitukseni. "Tähän saakka olen nähnyt vain elämän heikkoa heijastusta, itse elämä ei ole alkanut, mutta nyt, nyt on todellinen elämä edessäni! Ja mitähän se minulle vielä suopi?" ajattelin minä.
Levottomuuden ja ikävystymisen tunteet, jotka maalla rasittivat olemustani, katosivat kuin loihtimalla poispyyhäistyinä. Rakkauteni Sergeihin sai rauhallisemman luonteen eikä koskaan pälkähtänytkään päähäni ajatella, rakastaakohan hän nyt minua vähemmän kuin ennen. Ja mitenkäpä olisin voinutkaan epäillä hänen lempeänsä — jokaisen ajatukseni ymmärsi hän heti, käsitti jokaisen tunteeni, täytti kaikki toivomukseni. Hänen tyyni rauhallisuutensa katosi täällä kaupungissa, tahi ei voinut kiihoittaa minua enää. Tämän ohessa tunsin, että paitsi hänen vanhaa rakkauttaan, kiinnitti häntä minuun täällä joku uusi vetovoima. Useasti vieraisilta tultuamme, jonkun uuden tuttavuuden tehtyämme tahi luonamme olleen illanvieton jälkeen, kun olin vavisten pelännyt epäkäytännöllisyyttäni emännän velvollisuuksien täyttämisessä, sanoi Sergei:
"Erinomaisesti tyttöseni! Ei pelkoa, hyvin menee! Hyvä, hyvä!"
Ja minä olin kovasti iloinen.