Kamarista kuului Sonjan vikinä ja Sergei Michailovitshin teuhaaminen hänen kanssaan.
Annoin viedä hänelle teetä. Silloin kuulimme, että hän istui Sonjan kanssa pianon edessä ja naputteli koskettimia Sonjan käsillä.
"Maria Aleksandrovna!" huusi hän sieltä. "Tulkaa tänne ja soittakaa vähän!"
Tuntui niin hyvältä, kun hän tuollaisella suoralla ystävällisyydellä pyysi minua. Nousin ja menin hänen luokseen.
"Tämä, — soittakaapas se", sanoi hän avaten eteeni Beethovenin vihosta adagion sonaattiin quasi una fantasia. "Näemme sitten, miten te soitatte", jatkoi hän, ja meni teelasinensa salin nurkkaan istumaan.
En tiedä mintähden, mutta mahdotonta olisi ollut minun kieltää hänen pyyntöänsä ja tehdä esteitä edes huonon soittoni perusteella. Kuuliaisena istuin pianolle ja aloin soittaa niinkuin osasin, toivoen ja peläten hänen arvosteluansa, sillä tiesin hänen olevan musiikin tuntijan ja rakastavan sitä. Adagio oli samojen muistojen ja tunteiden äänellinen ilmaisu, jotka keskustelumme ennen teetä oli minussa eloon herättänyt ja soitin siis sen luonnollisesti jotenkin onnistuneesti. Mutta scherzoa ei hän antanut minun soittaa.
"Ei, te ette soita sitä hyvästi", sanoi hän, tullen luokseni, "se jääköön. Mutta tuo edellinen ei ollut huonosti soitettu. Näyttää että te ymmärrätte musiikkia."
Tämä kohtuullinen kiitos niin riemastutti minua, että tunsin punastuvani. Oli uutta ja niin hupaista, kun eli tämä isäni vanha ystävä ja hänen arvoisensa mies puheli minulle vakavasti kuin vertaisellensa, eikä pitänyt enää minua lapsinulikkana, niinkuin entisaikaan.
Katja meni laittamaan Sonjaa nukkumaan, ja me jäimme kahden saliin.
Michailovitsh kertoi minulle isästäni, kertoi kuinka he olivat toistensa kanssa seurustelleet, kuinka iloisesti he olivat eläneet aikoina, jolloin minä vielä istuskelin kirjasten ja leikkikalujen ääressä. Näissä kertomuksissa kuvastui isäni minulle yksinkertaiseksi, miellyttäväksi mieheksi, jommoiseksi en ollut tietänyt häntä ennen tätä hetkeä. Hän myös kyseli minulta, mikä minua parhaiten miellyttäisi, mitä minä luen, mitä aijon toimia, ja antoi neuvoja ja ohjeita. Hän ei ollut enää iloinen ja huvittava leikkitoverini, hän oli vakaa, yksinkertainen, lämminsydämminen ihminen, jota tunsin tahtomattani kunnioittavani ja myötätuntoisuudella kohtelevani. Minun oli kevyt ja hyvä olla hänen seurassaan, mutta samalla tunsin ehdotonta jännittymistä puhuessani hänen kanssaan. Aristelin jokaista sanaani. Olisin niin mielelläni tahtonut saavuttaa hänen rakkautensa, vaikka vielä tahdoin olla sen saajana vain sentähden, että olin isäni, hänen hyvän ystävänsä, tytär.