Kun Katja oli asettanut Sonjan vuoteeseen, palasi hän luoksemme ja alkoi kertoa vieraallemme alakuloisuudestani, josta en ollut puhunut hänelle sanaakaan.
"Ettepäs olekaan sitten pääasiata minulle sanonut", sanoi Sergei
Michailovitsh nauraen ja nyökytti nuhtelevasti päätänsä minulle.
"Mitäpä siitä olisinkaan puhunut", vastasin hänelle. "Tiettyhän on, että tämä on ikävää, mutta meneehän ikävä ohitse."
Todellakin minusta näytti jo, ettei ikävä olisi ainoastaan hetkeksi karkoittunut, vaan kokonaan kadonnut, ei koskaan takaisin tullakseen.
"Ei ole hyvä, jos ei yksinäisyyttään voi kantaa, ja olettehan jo kehittynyt tyttö?" sanoi Michailovitsh.
"Ajattelen kumminkin olevani", vastasin nauraen.
"Mitäpä vielä, huono tyttö, joka elää vain niin kauan kuin elämä häntä ihastuttaa, mutta kohta, kun joutuu yksiksensä olemaan, syöpyy suruunsa ja kaikki alkaa tuntua niin raskaalta; ei, — kaikki julkisuuden vuoksi, mitään ei itsellenne."
"Luulette kai minusta hyvää", sanoin, edes jotakin sanoakseni.
"Luulen kyllä", vastasi hän hetken vaitioltuansa, "ette turhan tyhjään ole isänne näköinen, teissä on jotakin — —" ja Michailovitshin hyväntahtoinen silmäys kiintyi taas minuun uudelleen, yht'aikaa ihastuttaen ja ujostuttaen minua.
Minä havaitsin, että hänen ensin niin iloiset kasvonsa, hänen omituinen aluksi kirkas ja selvä katseensa muuttuivat yhä enemmän tarkkaaviksi ja surullisiksi.