"Ei teidän tarvitse, ettekä te saakaan olla alakuloinen", puhui hän, "teillä on musiikkinne, — ja te ymmärrätte sitä, kirjanne, opintonne, teillä on edessänne koko elämä, johon teidän pitäisi nyt niin valmistua, ettei jälestäpäin tulisi kaduttavaksi. Vuoden päästä voi olla jo myöhäistä."
Hän keskusteli kanssani, kuin isä tahi setä, ja tunsin että hän samalla kaiken aikaa koetti pysyttäytyä kanssani yhdellä kannalla. Minua vähän loukkasi se, että hän uskoi minun olevan häntä alhaisemmalla kannalla, ja se taas ihastutti, kun hän noin paljon pani vaivaa ollaksensa ystäväni.
Lopun iltaa puheli hän Katjan kanssa taloudellisista asioista.
"Ja nyt voikaa hyvin, rakkaat ystäväni!" sanoi hän nousten istumasta, tuli luokseni ja puristi minua kädestä.
"Koska saamme jälleen nähdä teitä?" kysäsi Katja.
"Keväällä", vastasi hän pitäen vieläkin kättäni. "Nyt lähden minä
Danilowkaan (meidän toinen maatilamme) katsomaan miten siellä menee.
Järjesteltyäni siellä, mitä voin, menen omien asiaini vuoksi Moskovaan.
Mutta kesällä taas tapaamme toisemme."
"Mutta miksikä olette niin kauan poissa?" kysyin kovin surullisena.
Olin todella jo toivonut saavani nähdä häntä joka päivä, ja nyt valtasi minun taas äkkiä suru ja pelko, että saisin jälleen uupua ikävääni. Lienee tämä huoleni tullut jo huomattavillekin äänessäni ja katseessani.
"Niin, koettakaa työskennellä ja raskasmielisyyttänne karkoittaa", sanoi hän, minusta liian kylmällä ja levollisella äänellä. "Keväällä tulen tutkimaan teitä, miten on — —", jatkoi hän ja päästi käteni minuun katsomatta.
Saatoimme häntä etehiseen. Kiireesti puki hän turkkia päällensä, ja taas katseli hän minua.