"Näkee turhaa vaivaa — —!" ajattelin itsekseni. "Kuinka hän luuleekin sen minulle niin mieluista olevan, että hän minua katselee? Hyvä mies hän on, kerrassaan hyvä — — — mutta siinä kaikki — —"
Kuitenkin se ilta hurahti pitkälle, ennenkuin Katja ja minä voimme nukkua. Me juttelimme emme hänestä, vaan siitä, miten kesän viettäisimme ja missä seuraavan talven olisimme. Tuo kamala kysymys: "mitä varten!" ei kiusannut minua enää. Minusta näytti perin selvältä ja yksinkertaiselta elää ja olla onnellisena, ja tulevaisuudesta häämötti kohtaani paljon onnea. Vanha pimeä kotimme Pokrovskovissa sai mielestäni äkkiä valoa ja elämää.
II.
Kevät oli tullut. Entinen raskasmielisyyteni oli kadonnut; se tuntui muuttuneen unelmoivaksi toivelmain ja halujen luomaksi kevätkaihoksi. En viettänyt enää samaa tyhjää elämää, kuin alkupuolella talvea, minä hommailin alituiseen: hoidin Sonjaa, soittelin, luin kirjojani, tahi menin puutarhaan ja astelin kauan, oikein kauan yhtä puistokäytävää tai istuin penkillä, Jumala tietää, mitä ajatellen, toivoen, haluten — —. Välistä istuin koko yön illasta aamuun, varsinkin kun kuu valaisi, kamarini ikkunan ääressä; välistä hiivin Katjan huomaamatta, keveässä yöpuvussani puutarhaan, kiidin kasteista kenttää lammikolle. Kerran menin pelloille saakka, ja kerran taas kiersin öiseen aikaan ypöyksinäni koko puistomme.
Nyt minun on jo vaikea muistaa ja vielä valkeampaa ymmärtää noita haaveiluja ja kuvitteluja, jotka siihen aikaan täyttivät heijastelevan mieleni kuvastimen. Ja jos minun onnistuukin niitä vielä elävystyttää, niin ei tunnu enää uskottavaltakaan, että ne ovat olleet minun kuvitelmiani, niin ovat ne olleet tosi-elämälle vieraita ja kaukaisia.
Toukokuun lopussa palasi Sergei Michailovitsh matkoiltansa niinkuin oli luvannutkin.
Ensi kerran tuli hän luoksemme iltasella semmoiseen aikaan, jona kaikkein vähimmin voimme sitä odottaa. Istuimme terassilla ja olimme aikeessa juoda teetä. Puutarhan oli jo kauttaaltaan verhonnut kesäinen vihreys. Kukoistukseensa puhenneista lehdikoista kaikui koteutuneiden satakielten suloinen laulu. Siellä täällä kohousivat kutrikkaat sireenipensaat vaalakan vihreine kukkalatvoinensa, valmiina jo varistamaan tuon ihanan kauneutensa. Koivikkokäytävän lehtien lävitse kuulasti laskevan auringon valo ja terassia vilvastutti niiden latvojen luoma varjostus. Vahva iltakaste helmeili jo ruohoston latvoilla. Puutarhan takaiselta pihalta kuului päivän viimeisten toimien ääniä ja kotiin kulkevan karjan ammumista. Vähän pöllähtänyt Nikon kulki sinne tänne penkereeltä penkereelle kastelukannu kädessä. Kannun ryöpsähtävästä sateesta syntyneet raittiin kylmät vesivirrat kiertelivät georginein mustalle mullalle myllättyä ympärystää.
Edessämme terassilla kiehua suhisi valkoiselle pöytäliinalle pantuna välkähtelevän kirkas samovaari, sen lähellä oli kerma-astia, leivoksia ja rinkeliä. Katja emännöitsijänämme virutteli pyöreillä ja pehmeillä käsillään teekuppia. Minä söin leipää paksun ja tuoreen kerman kanssa, kun oli kylvyllä käydessäni tullut niin nälkä, etten malttanut teetä odottaa. Päälläni oli avohihainen, liinanen nuttu ja päähäni, kosteille hiuksilleni sidottuna valkoinen liina. — Katja näki Sergei Michailovitshin ensin ikkunasta…
"Oi, Sergei Michailovitsh!" huudahti hän, "juuri teistä puhumasta pääsimmekin".
Nousin ja aijoin puikahtaa pois pukuani parantamaan, mutta hän pidätti minut, kun olin juuri ovesta päästä.