"En todellakaan sinua nyt ymmärrä", sanoin hänelle seisoen paikallani ja silmilläni seuraten häntä. "Sinä sanot, että sinä olet aina niin tyyni ja rauhallinen (sitä ei hän tietysti ollut koskaan sanonut), minkätähden sinä nyt puhut niin oudosti minun kanssani? Minä olen valmis sinulle uhraamaan tämän haluni, mutta sinä vaadit minua menemään sinne sellaisella pilkallisuudella, jota sinä et ole koskaan ennen käyttänyt kanssani puhuessasi."
"Ohoh, mitä kuulenkaan, sinä olet valmis tekemään uhrauksen?" kysyi hän antaen erityisen painon viimeiselle sanalle. "Ja minä, — minä olen myös valmis uhraamaan; — vieläkö pitäisi olla ylevämpää? Se se vasota kilpailua jalomielisyydessä! Se on kai sitä perhe-onnea?"
Ensi kerran kuulin hänen puhuvan noin katkeran pilkallisia sanoja. Mutta hänen pilkallisuutensa ei minua loukannut eikä hänen katkeruutensa kauhistuttanut; ne yllyttivät minua vaan käyttämään samoja aseita. Hänkö puhui nyt noin, joka aina oli pelännyt koru- ja kokkapuheita meidän kesken, hänkö, joka aina oli ollut suora ja vilpitön! Ja minkätähden? — Sentähden, että rehellisesti tahdon uhrata hänen tähtensä huvituksen, jossa en voinut havaita vähääkään pahaa, ja olin sen hänelle suoraan sanonut! Osamme olivat nyt vaihtuneet: hän vältti yksinkertaisen suoria ja vilpittömiä sanoja, ja minä taas niitä etsin ja koetin käyttää.
"Sinä olet kovin muuttunut", sanoin hänelle huoaten. "Mitä minä olen rikkonut sinun mielestäsi? Kreivinna R:n iltakutsu ei voi olla nyt syynä, vaan sinulla on jotakin vanhaa sydämmelläsi minua vastaan. Miksikä et voi olla suora ja vilpitön! Ethän ole ennen suoraa totuutta pelännyt? Sano nyt suoraan, mitä sinulla on minua vastaan!"
"Mitähän hän nyt voi sanoa?" ajattelin itsekseni tyytyväisenä ja vakuutettuna, etten ainoassakaan kohdassa ollut rikkonut koko talvena häntä vastaan.
Asetuin keskelle huonetta, niin että hänen täytyi kulkea kävellessään aivan ohitseni, ja katsoin häneen. "Hän tulee luokseni, syleilee minua ja kaikki on taas ohitse", ajattelin. Ja tunsin surua rinnassani siitä, etten ennen ollut voinut näyttää hänen olevan väärässä.
Mutta hän jäikin seisomaan toiseen päähän huonetta ja katselemaan sieltä minuun.
"Etkö sinä vieläkään ymmärrä?" sanoi hän
"En."
"No, sitten minun pitää sinulle sanoa. Minulle on inhottavaa, ensimäisen kerran inhottavaa, mitä minä nyt tunnen ja mitä tuntematta en voi olla — —." Hän keskeytti puheensa nähtävästi pelästyneenä oman äänensä raakaa sointua.