"Mitä sinä nyt — — —?" kysyin kyyneleet silmissäni.
"Inhottaa, kun sinä noin tahdot juosta tuon prinssin perästä, vaan senvuoksi että hän pitää sinua kauniina, — ja unohdat miehesi, itsesi, naisellisen arvosi, etkä tahdo ymmärtää, mitä miehesi saa tähtesi tuntea, kun ei itselläsi ole edes arvosi tuntoa. Tulet päinvastoin sanomaan miehellesi, että tahdot uhrata, s.o. sinä sanot, että 'näyttäytyä' hänen Korkeudellensa olisi minulle suuri onni, vaan minä uhraan sen onnen mieheni vuoksi."
Mitä pitemmältä hän puhui, sitä enemmän hän kiihtyi. Hänen äänensä kaikui myrkylliseltä, kovalta ja kuolleelta. Koskaan en ollut nähnyt enkä ollut odottanut näkevänikään häntä semmoisena. Veri syöksyi sydämmeeni. Pelkäsin, vaan samalla ansaitsematta kärsityn häpeän ja loukatun itserakkauden tunto kiihoitti minua, ja minä tahdoin kostaa.
"Minä olen kauan odottanut tätä", sanoin vihdoin, "puhu, puhu nyt!"
"En tiedä mitä lienet odottanut", jatkoi hän, "mutta minun on täytynyt odottaa aina pahempaa, kun olen nähnyt sinun joka päivä tuon tuhman joukkion likaisessa seurassa, joutilaisuudessa, loistossa ja komeudessa, ja olen odottanut. — — — Minä olen odottanut juuri sitä, mikä minulle on tänään niin tuskalliselta ja häpeälliseltä tuntunut, ettei vielä ennen koskaan. Tunsin tuskaa ja häpeää sinun tähtesi, kun ystäväsi pisti likaisen kätensä sydämmeeni ja alkoi puhua mustasukkaisuudestani, mustasukkaisuudestani! — ja kehen? Ihmiseen, jota et sinä enkä minä vielä ole nähnytkään! Ja sinä, niinkuin näkyy, et tahdo ymmärtää minua, vaan uhrata minulle. Mutta mitä uhrata? — — Oman häväistyksesi, oman alennuksesi häpeän! — — Sepä vasta uhri!" sanoi hän vielä kerraten.
"Ohoh, tuossa se on nyt miehen mahti!" ajattelin itsekseni, — "loukata ja nöyryyttää naista, joka ei ole pienimpäänkään rikokseen syypää! Siinä se on miehen oikeus, mutta siihen en minä alistu!"
"Elä luulekaan, minä en uhraa sinulle yhtään mitään", puhkesin sanomaan, ja tunsin sieranteni laajenevan ja veren syöksyvän kasvoihini. "Minä menen sunnuntaina kreivinna R:n kutsuihin, menen varmaan!"
"Ja suokoon Jumala sinulle paljon huvia, vaan meidän kesken olkoon kaikki lopussa!" huudahti Sergei voimatta hillitä raivoansa. "Elä enää kiusaa minua! Olinkin narri, kun — — —", alotti hän uudestaan, mutta hänen huulensa vavahtelivat ja hän koetti nähtävästi hillitä itseänsä sanomasta, mitä hänen kielellänsä jo pyöri.
Minä pelkäsin ja vihasin häntä tällä hetkellä. Mieleni teki sanoa hänelle hyvin paljon ja kostaa hänen loukkauksensa, mutta jos olisin avannut suuni, olisin tyrskähtänyt itkuun ja alentanut itseni hänen edessään. Lähdin ääneti huoneesta.
Tuskin olin lakannut kuulemasta hänen askeleensa, kun jo minun valtasi kauhu. Minua kauhistutti kaikki, mitä oli välillämme tapahtunut. Kauhistutti ajatus, että nyt katkesi ainaiseksi side, joka oli yhdistänyt meidät suloiseen onneemme, ja minun teki mieleni kääntyä takaisin mieheni luo. "Mutta olisikohan hän jo kylliksi rauhoittunut, että hän voisi minua ymmärtää, kun vain vaitiollen ottaisin häntä kädestä ja katsoisin silmiinsä? Käsittäisikö hän jalomielisyyttäni? Mitäs, jos hän pitäisikin tuskani teeskenneltynä kiemailuna? Ehkä hän oikeassa olonsa vakuutuksessa kuuntelisi katumukseni kertomusta ylpeällä rauhallisuudella ja antaisi sitten kaikki anteeksi? — — — Minkätähden, minkätähden hän, jota olen niin rakastanut, loukkasi minua noin kauheasti?" Tällaiset ajatukset pyörivät päässäni enkä palannutkaan hänen luokseen.