Minä menin omaan huoneeseeni. Istuin siellä kauan yksinäni ja itkin. Kauhistuksella ajattelin jokaista sanaa, jonka olimme keskenämme puhuneet, vaihdoin jokaisen niistä ystävälliseen, lempeään sanaan, ja taas kauhistuksella ja loukatuilla tunteilla ajattelin, mitä oli tapahtunut.
Kun menin illalla teelle ja herra S:n läsnäollessa, joka oli meillä vieraisilla, tapasin mieheni, tunsin, että tänä päivänä oli auennut välillemme kokonainen kuilu.
S. kysyi minulta, koska aijomme matkustaa. Minä en osannut vastata.
"Matkustamme tiistaina", vastasi mieheni, "me olemme vielä kreivinna
R:n iltakutsuissa. Menethän sinä niihin?" kysyi hän minuun kääntyen.
Minä säikähdin mieheni luonnollista äänen sointua ja katsoin häneen arasti. Hän katsoi suoraan minuun; katseessa oli uhkaa ja pilkkaa; ääni sointui kylmältä ja leikkaavalta.
"Menen", vastasin hänelle.
Kun iltasella jäimme kahden kesken, tuli hän luokseni ja ojensi minulle kätensä.
"Ole hyvä ja unhota, mitä sinulle puhuin!" sanoi hän.
Tartuin hänen käteensä, hermostunut nauru värähdytteli huuliani ja kyyneleet olivat herahtamaisillaan silmistäni, mutta mieheni vetäsi taas kätensä pois, aivan kuin olisi pelännyt tuntehikasta kohtausta, ja istui jotenkin etäälle minusta.
"Olisiko mahdollista, että hän vieläkin uskoo olevansa oikeassa?" ajattelin minä, ja peräytykseni, etten menisikään iltakutsuihin, jäi kun jäikin sanomatta.