Mieheni punastui äkkiä, kumarsi syvään ja jätti prinssin. Minä myöskin punastuin, — minua alkoi hävettää, kun ajattelin, mitä prinssin täytyy minusta ja erittäinkin miehestäni ajatella. Minusta tuntui, että kaikki olivat voineet havaita tuhman punastumiseni, kun prinssin kanssa puhelin, ja taas nähneet mieheni omituisen käytöksen prinssiä kohtaan Jumala tietää, mitä tästä päätellään; kunhan eivät vain jo tietäisi riitelemisestämmekin.

Serkku saattoi minua kotiin. Tiellä puhelimme miehestäni enkä malttanut olla hänelle kertomatta, mitä tämän onnettoman illan takia oli välillämme tapahtunut. Hän lohdutteli minua selittäen, ettei se mitään merkillistä ole koko tapaus, olihan vain noita tavallisia pikku kähähdyksiä, joista ei seuraa sen enempää. Samalla hän, puhuessaan mieheni luonteesta, toi omalta näkökannaltaan esiin, että se on suljettu ja ylpeä. Minä olin hänen kanssaan yhtä mieltä, ja tunsin voivani nyt entistä rauhallisemmin ja paremmin häntä arvostella.

Mutta jäätyäni mieheni kanssa kahden, näytti äskeinen arvosteluni hänestä rikokselta, joka painosti tuntoani. Tunsin kuilun suurenevan ja laajenevan välillämme ja erottavan meidät yhä kauemmaksi toisistamme.

III.

Tästä päivästä alkain muuttui elämämme ja keskinäinen suhteemme kokonaan toisenlaiseksi. Meidän ei ollut enää niin hyvä olla kahden kesken, kuin ennen. Oli kysymyksiä joita me vältimme, ja kolmannen henkilön läsnäollessa oli meidän ylipäätään helpompi puhua kuin kahden, silmityksin. Niin pian kuin vain keskustelu johtui maalaiselämään tai tanssijaisiin, tuntui kohta kuin olisi jotain tullut silmiimme, ja meidän oli vastenmielistä katsoa toisiimme. Näytimme kumpikin tuntevan, millä kohdalla oli tuo meitä erottava kuilu, ja pelkäävän sitä lähestyä.

Olin vakuutettu, että Sergei oli ylpeä ja pikanen, ja että minun täytyisi käyttäytyä niin varoen, etten muka vain satuttaisi näitä hänen heikkouksiansa. Hän oli taas aivan varma siitä, etten voisi elää suuresta maailmasta erotettuna, ettei maalaiselämä ollut minua varten ja että hänen täytyisi mukautua tähän onnettomaan taipumukseen. Vältimme kumpikin suoraa keskustelua näistä seikoista, ja kumpikin tuomitsimme valheellisesti toinen toistamme. Emme enää koettaneetkaan pysyä toisillemme maailman täydellisimpinä ihmisinä, vaan teimme vertailuja toisistamme ja salaisesti tuomitsimmekin toisiamme.

Maalle matkustamisemme edellä tulin minä kipeäksi. Senvuoksi emme matkustaneet, vaan muutimme erääseen huvilaan, josta Sergei lähti yksinään äitinsä luona käymään. Kun hän lähti, olin jo kylläksi virkistynyt voidakseni häntä seurata, mutta hän sai minut puhutelluksi jäämään, peläten muka terveyttäni. Minä puolestani tunsin hyvin, ettei hän ollut peloissaan terveydestäni, vaan hän pelkäsi, ettemme enää yhtä hyvin viihtyisi maalla. En kovin vaatinutkaan päästä hänen mukaansa, ja jäin huvilaan.

Kun hän oli poissa, oli oloni hyvin ikävää ja yksinäistä. Mutta kun hän tuli takaisin, näin minä, ettei hän minua elähdyttänytkään enää niinkuin ennen. Entinen suhteemme, — jolloin jokainen ajatus, jokainen tunne, jota en hänelle ilmoittanut, minua rikoksena painosti, jolloin jokainen hänen työnsä, jokainen hänen sanansa näytti minusta täydellisyyden kuvalta ja jolloin vähäpätöisimmästäkin syystä voimme riemusta nauraa katsoessamme silmästä silmään —, tuo suhde oli niin kokonaan ja huomaamattamme toiseksi muuttunut, että emme voineet käsittääkään, kuinka se oli käynyt.

Kummallakin meistä oli omat ja omituiset pyrintömme ja mielihalumme, joita emme edes koettaneetkaan saada yhteisiksi. Meitä ei enää vaivannutkaan se, että kumpikin eleli erityisessä, toisillemme vieraassa maailmassa. Me totuimme tähän, ja vuoden kuluttua saatoimme jo aivan hämmentymättä katsoa toisiamme silmiin.

Kadonneet olivat hänen ilonpuuskauksensa ja hänen lapsimaisuutensa; kadonnut oli hänen anteeksiantava välinpitämättömyytensä, mikä minua oli ennen suututtanut; ei näkynyt enää sitä syvällistä katsetta, joka oli ennen usein hämmentänyt ja samalla ihastuttanut minua, ei ollut meillä enää yhteisiä rukouksia, yhteisiä taidenautintoja, jopa harvoin näimmekin toisiamme, sillä hän oli alituiseen matkalla; ei häntä enää huolestuttanut eikä pelottanut minun jäämiseni yksin, ja minä liikuinkin edelleen siinä seurapiirissä, jossa en häntä tarvinnut.