Kohtauksia ja riitoja ei meillä enää ollut. Minä koetin miellyttää häntä, ja hän täytti kaikki mielitekoni ja toivomukseni. Kaikki näytti siltä, kuin yhä vielä rakastaisimme toisiamme.
Kun jäimme kahdenkesken, mikä muutoin tapahtui hyvin harvoin, en tuntenut hänen seurassaan iloa, en liikutusta, en hämmennystä, olinhan vain kuin itsekseni ja yksin. Tiesin kyllä aivan hyvästi, että hän, joka oli minun lähelläni, — ei ollut mikään uusi, tuntematon ihminen, vaan hyvä mies, kokonaan minun mieheni, jonka tunsin kuin itseni. Olin varmasti vakuutettuna, että tiesin edeltäpäin kaikki, mitä hän tekisi, mitä hän sanoisi ja millaisilla silmillä hän mitäkin katselisi. Ja jos hän ei tehnyt tahi ilmaissut näkökantaansa juuri sen otaksumiseni mukaan, niin uskoin, että hän erehtyi. Oikeastaan en odottanutkaan häneltä mitään. Sanalla sanoen hän oli mieheni eikä mitään muuta.
Minusta näytti, että näin täytyi olla, että toisella tavalla ei voisi välimme ollakaan ja että koskaan ei ole ollutkaan toisellaisia suhteita.
Kun mieheni lähti matkalle, niin erittäinkin ensimäisinä aikoina tuntui oloni kovin yksinäiseltä ja pelottavalta. Kun hän oli kaukana, tunsin voimakkaammin, mistä merkityksestä oli hänen suojeluksensa minulle. Kun hän tuli kotiin, kiidin ilosta hänelle kaulaan, vaan parin tunnin kuluttua olin jo täydellisesti unhottanut taas tuon iloni enkä tiennyt enää, mitä puhua hänen kanssansa.
Ainoastaan hiljaisen ja järkevän hellyyden hetkinä, joita meillä vielä oli, tuntui minusta kuin olisi ollut poissa se, mikä muutoin surullisella kaiholla oli sydämmeni täyttänyt, ja samaa olin näkevinäni Sergeinkin silmistä. Tunsin olevan hellyydellämme rajat, joiden taakse Sergei ei tahtonut mennä, ja minä en voinut. Välistä suretti tämä minua, mutta koskaan ei ollut minulla aikaa ajatella, miten oikein oli laita. Koetin hukuttaa suruani kaikenlaisiin huvituksiin, joita en oikeastaan koskaan hakenut, mutta jotka aina minulle itsestään tarjoutuivat. Suuren maailman elämä, joka aluksi oli soaissut minua loistollaan ja itserakkauttani imarrellut, valtasi minut pian kokonaan, tuli välttämättömyydeksi, kytki minut kahleisiinsa ja täytti sielussani vihdoin sen paikan, missä ennen olin elänyt hiljaista tunne-elämääni. En jäänyt koskaan yksikseni, sillä pelkäsin vaipuvani miettimään tilaani. Kaikki aikani varhaisimmasta aamusta iltaan myöhään olin puuhassa enkä suinkaan omissa asioissani, en edes silloin kuin olin kotona. Otin vastaan kävijöitä; en tuntenut siitä huvia enkä ikävää. Pitäähän sen niin olla, ajattelin minä.
Tällä tavalla kului kolme vuotta, ja näiden vuosien aikana ei suhteemme vähintäkään muuttunut, ikäänkuin ei olisi ollut sillä voimaa parantua tai pilaantua.
Näiden kolmen vuoden aikana tapahtui kaksi tärkeää tapausta, joista kumpikaan ei voinut vaikuttaa muutosta elämääni. Ensimäinen lapseni, poikanen, syntyi ja Tatjana Semenowna kuoli.
Ensi aikoina valtasi minut äidin tunne-elämä sellaisella voimalla, että luulin jo tuosta odottamattomasta tapauksesta minulle uuden elämän koittavan. Mutta kahden kuukauden kuluttua, alettuani kulkea ulkona kodista, heikkeni heikkenemistään tuo tunne-elämä, kunnes sekin muuttui tottumukseksi ja kylmäksi velvollisuuden täyttämiseksi.
Mieheni sitävastoin muuttui tämän ensimäisen lapsemme syntymisestä entiselleen, lempeäksi, rauhalliseksi ja kotirakkaaksi, osoittaen nyt entistä hellyyttänsä ja iloisuuttansa poikastamme kohtaan.
Useasti, kun tanssiaispuvussani menin lastenkamariin sanomaan pienoiselle hyvästiäni, tapasin siellä mieheni, ja havaitsin hänen katsovan moittivalla ankaruudella ja läpitunkevasti minuun, ja tämä kävi tunnolleni. Minä säikähdin välinpitämättömyyttäni omasta lapsestani ja ajattelin itsekseni: olenkohan huonompi muita vaimoja?