"Mutta mitäpä tehdä?" ajattelin samalla, "minä rakastan pienoistani, mutta enhän voi istua hänen vieressään päiväkausia. Minun tulisi vaan ikävä, ja kometiiaa en tahdo mistään hinnasta näytellä."
Äitinsä kuolema vaivutti mieheni suureen suruun. Hän sanoi sen jälkeen olevan kovin raskasta asua Nikolskissa. Vaikka kävikin huolekseni mieheni suru ja tunsin häntä sääliväni, viihdyin kuitenkin nyt entistä mieluummin ja rauhallisempana maalla.
Suurimman osan näistä kolmesta vuodesta vietimme kaupungissa, — ainoastaan kerran olin kaksi kuukautta ollut maalla —, ja kolmantena vuotena matkustimme ulkomaille.
Seuraavan kesän vietimme kylpylaitoksessa.
Tähän aikaan täytin yksikolmatta. Luuloni mukaan oli taloudellinen tilamme varsin hyvä. Perhe-elämältämme en odottanut mitään enempää, kuin se jo oli minulle suonut. Kaikki, jotka tunsin, näyttivät mielestäni rakastavan minua. Terveyteni oli erinomainen, vaatteukseni parhaimpia, mitä kylpylaitoksessa nähtiin. Tiesin, että olin kaunis. Säät olivat hyviä, tunsin ympärilläni kauneuden ja hienouden ilmapiiriä, lyhyesti, minä olin parhaimmalla tuulella. En ollut iloinen sillä tavalla, kuin ollessani Nikolskissa, kun tunsin, että olin onnellinen itsestäni, onnellinen sentähden, että ansaitsin tuota onnea, ja että onneni, niin suuri kuin se olikin, kuitenkin voisi tulla vielä suuremmaksi, ja kun kaikki minussa janosi yhä suurempaa onnea.
Silloin oli toista, mutta hyvä oli minun tänäkin kesänä. En halunnut mitään, en toivonut mitään, en pelännyt mitään; elämäni, kuten näytti, oli täydellinen, ja omatuntoni rauhallinen.
Kylpyvieraissa ei ollut ainuttakaan nuorta miestä, joka olisi missään suhteessa minua muita enemmän miellyttänyt. En havainnut mitään etuisuuksia edes vanhassa ruhtinas K:ssakaan, lähettiläässämme, joka vähän mielisteli minua. Toinen oli liian nuori, toinen liian vanha; toinen valkoverinen englantilainen, toinen piikkiparta ranskalainen; kaikki he olivat minulle ihan yhdentekeviä, vaan kuitenkin kaikki välttämättömiä. Mitättömine mielistelyineen he kumminkin kaikki kuuluivat siihen hienoon huvitusten ilmapiiriin, joka minua ympäröi.
Ainoastaan yksi koko joukosta, italialainen markiisi, veti huomiotani puoleensa rohkeudellansa, millä hän ilmaisi ihastuksensa minuun. Hän ei päästänyt käsistään ainoatakaan tilaisuutta, jolloin hän voi minua tavata, tanssitti minua, teki ratsastusmatkoja kanssani j.n.e. ja sanoi minulle suoraan että olen kaunis. Joitakuita kertoja näin ikkunasta hänen käyskentelevän asuntomme edustalla. Hänen silmäinsä epämiellyttävästä kiillosta palava katse sai minut punastumaan ja kääntymään hänestä poispäin.
Hän oli nuori, kaunis ja käytökseltään hieno. Hänen otsansa muoto ja hymyilynsä muistutti miestäni, vaikka hän olikin paljoa kauniimpi kuin mieheni. Tämä yhtäläisyys vaikutti minuun tuntuvasti, vaikka hänessä ylipäänsä ja erittäinkin suun seuduissa, katseessa, pitkässä leuvassa oli mieheni aatteellisen rauhallisuuden ja hyvyyden ilmauksen sijassa jotakin karkeaa, eläimellistä.
Luulin silloin, että hän rakastaisi minua kiihkeästi, ja ajattelin häntä joskus ylpeällä säälillä. Joskus tahdoin häntä rauhoittaa puolittain ystävällisellä ja luottavaisella puhetavalla, mutta hän oli kylmä näille yrityksilleni ja jatkoi vain kiusaamistani epämiellyttävillä lempensä ilmaisuilla, jotka olivat joka hetki vaarassa ratketa rajainsa ylitse, puhjeta suoriksi sanoiksi. Vaikka en sitä tunnustanut, pelkäsin tätä miestä ja ajattelin vasten tahtoanikin häntä usein.