"Niin, kenties hän saisikin lohdutuksensa teissä", lisäsi ranskalainen, naurahtaen iloisen kylmästi.
"Jos hän matkustaa, menen minä perässä!" lausui toinen puhuja itaalialaisella äänenpainolla.
"Onnellinen ihminen, joka vielä voitte rakastaa!" nauroi ranskalainen,
"Rakastaa!" kertoi ääni ja vaikeni hetkeksi, — "En voi olla rakastamatta, — rakkaudetta ei ole elämää. Tehdä romaani omasta elämästään on ainoa, mikä on kaunista. Ja minun romaanini ei jää puolitiehen, minä teen sen täydelliseksi, johdan loppuun saakka!"
"Onneksi olkoon, hyvä ystävä!" päätti ranskalainen. Enempää emme voineet kuulla, sillä puhujat kiersivät erään kulmauksen taitse ja pian kuulimme heidän askeleensa toiselta suunnalta. He laskeusivat portaita alas, tulivat muutaman minuutin kuluttua sivuovesta sisälle ja näyttivät kovasti hämmästyneiltä, kun meidät näkivät.
Minä punastuin, kun markiisi D. tuli luokseni, ja alkoi tuntua oikein kauhealta, kun hän linnasta lähtiessämme tarjosi minulle käsivartensa. En voinut kieltäytyä. Lähdimme kävelemään vaunuillemme päin L.M:n perästä, sillä hän asteli markiisin ystävän kanssa, hekin rinnatusten edellämme. Olin loukkautuneena siitä mitä ranskalainen oli minusta sanonut, vaikka sydämmessäni tunnustin, että hän oli sanonut vain samaa, mitä itsekin tunsin. Markiisin sanat taas kiihdyttivät ja ihmetyttivät minua raakuutensa vuoksi. Minua kiusoitti ajatella, että olin kuullut hänen puheensa, eikä hän kuitenkaan hävennyt vähääkään edessäni. Oli vastenmielistä olla hänen lähellänsä. Häneen katsomatta, hänelle vastaamatta ja koettaen kättäni pitää niin, etten kuulisikaan hänen puheluansa, kiirehdin L.M:n ja ranskalaisen perästä.
Markiisi puhui minulle kauniista näköalasta, odottamattomasta onnesta, kun sai tavata minua täällä, ja muusta sellaisesta, vaan minä en kuunnellut häntä. Tällä hetkellä kiintyivät ajatukseni mieheeni, poikaani, Venäjään. Tunsin häpeää ja katumista; olisin tahtonut päästä niin kiireesti kuin mahdollista yksinäiseen asuntooni, kylpypaikan hotelliin, jotta olisin siellä saanut häiritsemättä ajatella kaikkea, mikä nyt täytti sieluni. Mutta L.M. käveli hitaasti, vaunuille oli vielä matkaa ja saattajani näytti ehdoin tahdoin hidastuttavan käyntiämme, ikäänkuin tahallisesti minua pidättääkseen.
"Eihän se ole mahdollista!" ajattelin ja päätin käydä kiivaammasti. Mutta hän pidätti minua todellakin ja painoi käsivarttani itseänsä vastaan. L.M. katosi edeltämme tien mutkan taakse ja me olimme aivan kahden. Minua alkoi pelottaa.
"Suokaa anteeksi!" sanoin kylmästi ja koetin vetää kättäni vapaaksi, mutta hiansuu-pitsini sotkeutui hänen nappiinsa kiinni.
Markiisi kumartui puoleeni ja alkoi päästää pitsiä irti. Hänen hansikkaattomat sormensa koskettivat kättäni. Minun läpitseni valahti jääviilteenä tunne, jota en ennen koskaan ollut kokenut, — joka ei ollut kauhistusta eikä iloa. Katsoin häneen, antaakseni silmäykseni kylmyyden hänelle todistaa, kuinka häntä nyt inhosin ja ylenkatsoin. Mutta katseestani kuvastuikin kokonaan toista kiihtymistä ja hämmästystä. Hänen hehkuvat kosteat silmänsä tähystivät aivan kasvoini edessä minuun, heitellen intohimoisia silmäyksiä kaulalleni, rinnoilleni. Molemmin käsin tarttui hän käteeni. Hänen avoimet huulensa lausuivat jotakin, puhuivat, että hän rakasti minua, että minä olin hänelle kaikki kaikessa, ja nämä huulet lähestyivät, käsi puristi tulisemmin ja poltti minua. — — Tunsin kuin olisi tulta virrannut suonissani, silmissäni himmeni, minä vapisin, ja sanat, joilla tahdoin häntä luotani sysätä, kuivuivat kurkkuuni.