Suutelo poltti häpeän merkkinä poskeani ja ajatukseni miehestäni ja lapsestani kasvoivat hirveän voimakkaiksi.
Päästyäni kotini yksinäisyyteen toivoin voivani miettiä tyynesti tilaani ja tapahtumia, mutta yksinäisyys olikin minulle kauhistava. En juonut teetä, jota oli minulle valmistettu. Olin kuin kuumeessa. Tietämättäni, minkätähden, täytyi minun päästä heti mieheni luo Heidelbergiin, lähteä jo samana iltana — — —.
Kun istuin palvelustyttöni kanssa tyhjässä vaunussa, kun juna alkoi liikkua ja raikas ilma löyhytellä ikkunasta kasvoilleni hengitettäväkseni, aloin minä virkistyä ja samalla selvemmin ajatella menneisyyttäni ja tulevaisuuttani. Koko avioelämäni siitä saakka, kun maalaiselämästämme muutimme Pietariin, valkeni minulle uudessa valossa ja alkoi soimauksena painaa tuntoani. Ensimäisen kerran muistin elävästi ensimäiset aikamme maalla ja suunnittelumme; ensimäisen kerran pälkähti päähäni kysymys: mitä iloa olinkaan koko tällä ajalla miehelleni tuottanut? Tunsin itseni syylliseksi häntä kohtaan.
"Mutta miksikä ei hän ole minua pidättänyt, miksi on hän teeskennellyt edessäni, miksikä välttänyt jokaista selvitystä, miksi vielä loukannut minua?" lenteli kysymyksinä aivoissani. "Miksikä ei ole hän tehnyt rakkautensa voimaa minulle pakottavaksi voimaksi — vai eikö hän ole rakastanutkaan minua?" Mutta olipa kuinka tahansa, olkoon hän syyllinen tai ei, vieraan miehen suudelma oli minun poskellani, ja se tuntui vieläkin polttavan.
Mitä enemmän Heidelbergia lähestyimme, sitä selvempänä näin mieheni ja sitä tuskallisempana ahdisti tapaamisen hetki. "Kaikki, aivan kaikki sanon hänelle, sanon katumuksen kyynelin, ja hän antaa minulle anteeksi", ajattelin vaunussa istuissani. Mutta en tietänyt itsekään, mitä olikaan tuo "kaikki", jonka hänelle tahdoin sanoa, enkä itsekään uskonut, että hän minulle anteeksi antaa.
Tuskin olin päässyt mieheni huoneeseen ja nähnyt hänen rauhalliset, vaikka vähän kummastuneet kasvonsa, kun jo tunsin, ettei minulla ollutkaan hänelle mitään sanottavaa, mitään tunnustettavaa, tai mitään anteeksi pyydettävää. Sanomaton tuska ja katumus jäi painostamaan sieluani. "Mitä sinä nyt ajattelet?" sanoi hän. "Huomennahan minä aijoin tulla luoksesi." Mutta nähtyänsä lähempää kasvoni näytti hän säikähtyvän ja lisäsi: "Mikä sinulla on, mikä sinua vaivaa?"
"Ei mikään", vastasin, tuskin voiden kyyneliäni pidättää. "Olen jättänyt kylpylaitoksen. Mennään Venäjälle, mennään kotiin, lähdetään huomenna jo."
Mieheni oli vaiti jokseenkin kauan ja katseli minua tarkkaavasti.
"No niin, kerrohan, mitä sinulle on tapahtunut", sanoi hän vihdoin.
Punastuin tahtomattani ja loin silmäni lattiaan. Mieheni silmistä loisti pelästyksen ja suuttumuksen ilme. Säikähtyneenä mietin, mitä hän mahtaisi nyt ajatella, ja teeskentelyllä, jommoista en olisi itsekään itseltäni odottanut, aloin selvitellä: