"Ei minulle ole mitään tapahtunut, surullisen ikävältä vain alkoi tuntua yksinolo, ja olen ajatellut paljon elämäämme ja sinua. Jo kauan olen rikkonut sinua vastaan! Miksi olet matkustellut kanssani sinne, johon sinulla ei ole ollut omaa halua. Kauan, kauan olen rikkonut sinua vastaan", kerroin uudestaan, ja taas vesi herahti silmiini. "Mennään takaisin kotiin, maalle ja ainaiseksi."
"Säästähän, rakas ystäväni, minua noista tunteiden purkauksista", sanoi mieheni kylmästi. "On erittäin kauniisti että haluat palata maalle, koska rahammekin alkavat loppua, mutta ainaiseksi, — se on kuvittelua vain. Olen varma, ettet pitkiäkään aikoja viihdy maalla. Mutta parasta on juoda nyt teetä", päätti hän puheensa ja seisahtui palvelijaa soittamaan.
Koetin kuvitella, mitä mieheni voisi nyt minusta ajatella. Loukkauduin noista pelottavista ajatuksista, joita luulin hänen päässänsä nyt kiertelevän, nähdessäni hänen katseensa epäilevänä ja häpeävänä tarkastelevan minua.
"Ei, ei hän voi minua ymmärtää, eikä tahdokaan ymmärtää!"
Sanoin tahtovani mennä katsomaan lastamme. Lähdin mieheni luota. Minun täytyi saada olla yksinäni ja itkeä, itkeä, itkeä! — — —
IV.
Kauan kylmillä ja tyhjänä olleessa kodissamme Nikolskissa oli taas elämää. Kuitenkaan ei herännyt elämään kaikki, mikä siellä ennen meille eloa henkäili. Sergein äiti oli jo poissa, ja me elimme kahden yksinäistä elämäämme. Mutta nyt ei enää ollut meille yksinäisyys tarpeen, se oli meille päinvastoin rasittavaa.
Talvemme meni huononpuoleisesti. Olin kipeänä ja virkistyin vasta toisen poikamme synnyttyä. Suhteemme pysyi ystävällisen kylmänä, jollaista se oli jo ollut kaupunkielämässämme. Täällä maalla vain jokainen lattiapalkki, joka seinä, huonekalu, kaikki muistutti mieleeni, mitä Sergei oli minulle ennen ollut ja mitä olin kadottanut. Ikäänkuin välillämme olisi ollut anteeksiantamatonta loukkausta ja ikäänkuin Sergei olisi tahtonut minua rangaista jostakin rikoksesta, vaikka hän samalla koetti näyttää, ettei muka välillämme ollut mitään estettä ystävyytemme uudistumiseen.
Mistäpä oli minun pyytäminen anteeksi oikeastaan? Hänhän rankaisi minua sillä, ettei antaunut enää kokonaan minulle, ei koko sydämmestään, niinkuin ennen; hän ei antaunut enää kenellekään ihmiselle, ei millekään asialle, — ikäänkuin ei hänellä enää olisi sydäntä ollutkaan.
Välistä ajattelin, että hän käyttäysi noin vain minua kiusatakseen, että hänessä elävät kyllä vielä entiset tunteet. Koetin saada niitä elähdytetyiksi ja nähtäville, mutta joka kerta tätä yrittäessäni näytti hän välttävän suoraa selvyyttä, osoittavan epäluuloista käytöstä ja pelkäävän jokaisen tunteenilmauksen naurettavaisuutta. Hänen katseensa ja äänensä ilmaisi minulle: "Minä tiedän, tiedän kaikki, kaikki, mitä sinulla on sanottavaa. Tiedän senkin, että puhut toista, ja toista ajattelet — — —"