Ensimältä tuo hänen avomielisyyden pelkonsa loukkasi minua; lopulta totuin siihen ja aloin käsittää, ettei tämä ole avomielisyyden, vaan avomielisyyden tarpeen puutetta minua kohtaan.
Minä puolestani en olisi myöskään voinut äkkipäätä sanoa hänelle, että rakastan häntä, pyytää häntä kanssani rukoilemaan tahi kuulemaan soittoani. Välillämme olivat jo tuntuvissa varmat rajansa. Elimme kumpikin omaa elämäämme, Sergei omissa tilustoimissaan, joihin osaaottavaisuuden ja tutustumisen tarvetta en tuntenut, minä taas omassa työttömyydessäni, joka ei nyt enää häntä suututtanut eikä surettanut niinkuin ennen. Lapsemme olivat vielä liian pieniä voidaksensa meitä yhdistää.
Kevät joutui. Katja ja Sonja tulivat luoksemme maalle kesää viettämään.
Talomme Nikolskissa pantiin korjauksen alaiseksi ja me muutimme
Pokrovskoviin kaikin.
Siellä oli vanha koti entisellään, terassi, pöydät, piano valoisassa salissa. Näin siellä entisen kamarini, sen valkoiset varjostimet, ja unelmat, jotka näyttivät ikäänkuin unhottuneen sinne tyttöajoilta.
Asuin entisessä huoneessani siinä oli nyt kaksi vuodetta. Toinen oli niistä minun entinen vuoteeni, ja siihen minä nyt peittelin ja levolle siunasin punaposkisen Kokoshani. Toisesta pienemmästä pilkisteli taas pikku Vanja kapalostaan.
Siunattuani heidät nukkumaan jäin usein pitkäksi aikaa istumaan tuohon rauhalliseen huoneeseen. Joka nurkasta, joka seinältä ja uutimen poimuistakin virisi vanhoja jo unhotuksiin joutuneita nuoruuden kuvia, kuului vanhoja tuttuja lapsenlaulujen ääniä. Missähän olivat nyt nuo kuvat, missä nuo hellän pehmeät lapsenlaulut?
Kaikki toiveeni ovat käyneet toteen, kaikki rohkeimmatkin. Kaikki hämärimmät haaveilut ovat muuttuneet todellisuudeksi. Ja juuri tuo todellisuus on painanut elämääni raskaan surullisuuden ja ilottomuuden värityksen.
Sittenkin on ympäristöni kaikki entistä: tuo on puutarha, jota olen ikkunasta ihaillut, tuo on nurmikko, tuo tie, nuo varjoisan käytävän penkkejä, nuo lammilta kaikuvia satakielen lirityksiä, nuo kauniimmillaan kukoistavia sireeniä, ja tuo kartanon takaa nouseva kuu, — ja kuitenkin on kaikki muuttunut, tullut niin vieraaksi, niin uskomattoman oudoksi.
Kylmähtävää on nyt minulle kaikki tuo, joka ennen voi olla minulle kallista ja läheistä. Aivan kuin ennenkin jutustelemme, Katja ja minä, kahdenkesken vierassalissa. Me puhelemme nytkin Sergeistä. Mutta Katjan otsa on kurtistunut, poskuset laihtuneet ja vaalenneet. Ei loistele hänen silmänsä ilosta ja toivosta, ne kuvastavat nyt murhetta ja sääliä. Me emme ihantele häntä, ennen ihailemaamme, me arvostelemme ja tuomitsemme häntä. Emme enää kummastele, miten ja minkävuoksi olemme niin onnellisia, kuten ennen teimme, emmekä tunne tarvetta koko maailmalle tunteitamme julistaa. Kuiskuttelemme keskenämme, kuin vannoutuneet, ja sadattakin kertaa kysäsemme toisiltamme, miksikähän on kaikki muuttunut niin surullisella tavalla?
Ja Sergei on sama kuin ennenkin; ainoastaan silmäkulmain väliset kurtut ovat syventyneet ja hiukset ohauksilla enemmän harmahtuneet, mutta hänen syvä ja tarkkaavainen katseensa on pilvinen ja aina kääntyneenä minusta poispäin.