Olen itse myöskin sama kuin ennenkin, vaan ei ole minussa enään mitään rakkautta eikä rakkauden haluakaan ja ikävöimistä. En tunne tarvetta työskennellä, en ole itseeni tyytyväinen. Kaukaiselta ja mahdottomalta näyttää minusta entinen uskonnollinen innostukseni, entinen rakkauteni Sergeihin ja entinen elämäni kylläisyys. En voi ollenkaan ymmärtää sitä, mikä ennen oli kirkasta ja yksinkertaisen helppoa: onnea elää toisten vuoksi. Miksikä sitten elää toisten hyväksi, kun ei enää voi itselleenkään elää?
Jo silloin kuin asuimme Pietarissa, olin musiikin kokonaan hyljännyt, mutta nyt taas vanha pianoni ja vanhat nuottini herättivät siihen halua.
Eräänä päivänä olin kipeä ja jäin yksinäni kotia. Katja ja Sonja menivät Sergein kanssa yhdessä Nikolskiin katsomaan uusia rakennuksia. Teepöytä oli katettu. Menin alas ja odottaessani heidän takaisin tuloaan istuin pianon ääreen. Avasin sonaatin "quasi una fantasia" ja aloin sitä soitella. Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Ikkunat olivat auki puutarhan puolelta ja tutut, surullisen juhlalliset säveleet alkoivat kaikua huoneessa.
Soitin loppuun ensimäisen osan. Vanhasta tottumuksesta vilkasin nurkkaan, jossa Sergei aina ennen istui kuuntelemassa. Siellä ei ollut häntä. Tuoli, jota ei liene pitkiin aikoihin paikaltaan siirretty, oli tyhjänä nurkassaan, Näin puutarhan sireenipensaston värikkäässä ilta-auringon valaistuksessa. Avoimista ikkunoista virtaili kesäillan tuoretta raikkautta sisälle. Nojauduin pianoon, peitin kasvoni molemmin käsin ja vaivuin mietteisiini. Sillä tavalla istuin kauan, murheella muistaen vanhoja, palaamattomia aikojani ja aroilla ajatuksin kiidellen tuleviin. Kaikki näytti tyhjältä, ei ollut edessäni mitään, ei mitään, jota voisin haluta, toivoa. "Oi, joko olen elämäni elänyt?" välkähti kysymyksenä ajatuksiini. Kauhistuin, kohotin pääni ja aloin taas soittaa, soittaa itseäni unhottaakseni. Soitin andanten toistamiseen.
"Jumalani", ajattelin minä, "anna anteeksi minulle, jos olen rikkonut; anna palata kaiken, mikä oli niin kaunista sydämmessäni, tahi opeta, mitä on minun tekeminen, miten on minun nyt eläminen!"
Vaunujen ratinaa kuulin nurmikolta, rappusten edestä ja sitten terassilta tuttua varovaista, astuntaa. Taas oli kaikki hiljaa.
Askelten kaiku ei voinut herättää minussa entisiä tunteita. Kun lopetin soittoni, kuuluivat askeleet läheltäni ja olalleni laskeutui käsi.
"Oikein oivallista, että soitit tuon sonaatin", sanoi Sergei.
Minä olin vaiti.
"Etkö ole juonut teetä?"