"Näyttää siltä kuin saisimme sadetta", sanoi hän.
"Niin näyttää", sanoin, ja olimme sitten kumpikin kauan aikaa vaiti.
Aivan tuuletta vaipuivat pilvet yhä alemmaksi. Luonto tuntui yhä tyynemmältä, tuoksuvammalta ja hiljaisemmalta. Äkkiä tipahti pisara terassille ponnahtaen ikäänkuin taas takasin sen suojusvaatteelta; toinen putosi tielle puutarhaan, sitten useampia yhä rankemmaksi yltyvänä sateena. Satakielet ja sammakot vaikenivat tykkönään. Kuulin vain enää hiljaista veden sohinaa, vaikka se sateen vuoksi tuntui tulevan kauempaa, vaan oli kuitenkin ilmassa kuultavana, ja joku lintu, joka lienee kätkeytynyt tiheään lehdistöön lähelle terassia, piipahteli silloin tällöin aina samalla äänellä kaksiosaisen säveleensä.
Sergei Michailovitsh nousi ja aikoi lähteä.
"Mihin sinä menet?" kysyin häntä pidättääkseni. "Täällähän on niin hyvä."
"Minun pitää lähettää Sonjalle ja Katjalle sateenvarjo ja päällyskengät", vastasi hän.
"Ei tarvitse, sade lakkaa oitis."
Hän mukautui minuun ja jäimme yhdessä seisomaan terassille, kaidetta vastaan nojaten. Pidin kiinni paljaasta liukkaasta käsipuusta ja kurotin päätäni eteenpäin. Raikas sade kasteli kaulaani ja hiuksiani. Päittemme päällä kirkastuivat ja ohenivat pilvet ja taukosivat vettä valamasta. Silloin tällöin kuului enää vain lehdiltä valahtelevan yksityisen pisaran nokahdus. Taas alkoivat sammakot kurnuttaa, taas satakielet puistivat siivistänsä veden ja alkoivat viserrellä toisilleen sieltä täältä märästä pensastosta. Kaikki selvisi taas edessämme.
"Kuinka kaunista!" sanoi Sergei ja kumartaen kaidepuiden nojaan silitteli kädellään märkää tukkaani.
Tämä yksinkertainen hyväily vaikuttti kuin nuhde. Olin vähällä itkeä.