"Ei se ole totta, se ei ole totta!" huudahdin minä kääntyen häneen päin ja katsoen häntä suoraan silmiin. "Etkö todellakaan ikävöi menneisyyttä?"
"En", vastasi hän vielä kerran. "Minä kyllä siunaan menneisyyttä, mutta en sure enkä ikävöi sitä."
"Mutta etkö toivoisi saavasi sitä vielä kerran elää?" kysyin nyt.
Hän kääntyi ja alkoi katsella puutarhaan päin.
"En toivo. Kuinka voisinkaan toivoa, että minulle esimerkiksi kasvaisi siivet, — sehän on mahdotonta!"
"Sinä et toivo saavasi mennyttä parantaa, et soimaa itseäsi etkä minua siitä?" jatkoin minä.
"En koskaan! Kaikki on ollut parhaimmalla tavalla, mitä on ollut."
"Kuulehan!" sanoin ja tartuin hänen käteensä, että hän kääntyisi minuun päin. "Kuule, miksi et ole koskaan sanonut minulle, mitä sinä minulta vaadit, että olisin voinut elää tahtosi ja toivosi mukaisesti? Miksi olet suonut minulle vapautta, jota en ole ymmärtänyt parhaakseni käyttää, miksi lakkasit minua opettamasta? Jos olisit toisin minua johtanut, niin ei olisi mitään tapahtunut, ei mitään!" Sanoin tämän äänellä, josta väreili kylmä katkeruus, mutta jossa oli vaan hitunen jäljellä entisestä rakkaudesta.
"Mitä ei olisi sitten tapahtunut?" kysyi Sergei ihmetyksissään ja kääntyi puoleeni. "Eihän ole mitään tapahtunutkaan, kaikkihan on hyvästi, oikein hyvästi!" lisäsi hän hymyillen.
"Eikö hän ymmärrä minua, vai eikö hän, mikä on vielä pahempi, tahdo ymmärtää?" ajattelin itsekseni ja kyyneleet nousivat silmiini. Minä vastasin hänelle yhtäkkiä: