"En enää niin rakastanut!" kerroin minä itkeä nyyhkyttäen nenäliinaani, joka kastui yhä katkerammista kyynelistä.
"Jos niin on, niin on syy yhtä paljon ajan kuin meidänkin. Jokaisena ikäkautena on rakkaudella omituinen luonteensa ja laatunsa."
Hän oli hetken vaiti.
"No, voinhan sanoa sinulle kaiken totuuden, koska sinä vaadit suoruutta ja selvyyttä… Niinkuin minä sinä vuonna, jona tulin sinua tuntemaan, vietin yöt unetonna sinua ajatellen, rakkauttani perustellen, kasvattaen ja antaen sille yhä enemmän voimaa, juuri samoin Pietarissa ja ulkomailla ollessamme valvoin kauhistavia unettomia öitä, koettaen tukehduttaa ja kuolettaa tuota rakkautta, joka minulle tuotti tuskaa. En voinut sitä tukehduttaa, vaan tukehdutin sen, mikä minua rasitti, rauhoituin ja rakastan sinua yhä, vaikka toisellaisella rakkaudella."
"Sinä sanot sitä rakkaudeksi, joka on vaan tuskaa!" huudahdin minä. "Minkätähden annoit minun elää suuressa maailmassa, kun se näytti sinusta niin turmiolliselta, että lakkasit senvuoksi minua rakastamasta?"
"Ei suuressa maailmassa ollut syytä, hyvä ystäväni", sanoi Sergei.
"Miksi et käyttänyt vaikutusvoimaasi?" jatkoin taas. "Miksi et sitonut minua, kuolettanut minua? Minulle olisi se ollut parempi, kuin kadottaa kaikki, mikä teki minut onnelliseksi, — minun olisi nyt paljoa parempi eikä tarvitseisi hävetä!"
Taas aloin itkeä nyyhkyttää ja peitin kasvoni.
Samalla hetkellä tulivat Katja ja Sonja iloisesti puhellen ja nauraen terassille, vaan meidät nähtyänsä hätkähtivät he äänettömiksi ja poistuivat paikalla.
Me olimme kauan vaiti, sittenkun he menivät, Minä itkin kyyneleeni kuiviin ja sitten tuli helpompi ollakseni. Katsoin Sergeihin. Hän istui pää käden nojassa ja näytti tahtovan sanoa jotakin silmäykseeni vastatakseen, mutta tulikin häneltä vain raskas huokaus, ja taas painoi hän päänsä.