Menin hänen luoksensa ja irroitin hänen kätensä päästään. Hän käänsi katseensa ajatuksissaan minuun.
"Niin", sanoi hän aivan kuin ajatuksiaan ääneen jatkaen. "Meille kaikille, ja erittäinkin teille naisille, on ehdottomasti välttämätöntä elää itse kaikki elämän hulluudet, ennenkuin voidaan elämän todellisuuteen päästä. On mahdotonta uskoa muiden kokemusta. Sinä et ollut vielä pitkälle elänyt tuota houkuttelevan suloista turhuutta, kun sinuun rakastuin. Minä annoin sinun elää siinä, tuntiessani, ettei minulla ollut oikeutta sinua siitä estää, vaikka itseltäni ne ajat olivat jo kauan sitten menneet."
"Minkätähden elit sinä minun kanssani tuossa turhuudessa ja miksi annoit minun siinä elää, jos minua rakastit?"
"Sentähden, että sinäkin olisit tahtonut itse kokea, etkä olisi minua voinut uskoa; sinun täytyi itse tulla sitä tuntemaan ja sinä tulitkin."
"Sinä olet aina paljon filosofeerannut", sanoin minä.
"Koko syy on oikeastaan vaan siinä, ettet minua kylläksi rakastanut."
Molemmat olimme taas vaiti.
"Se on kovaa, mitä sinä juuri sanoit minulle, mutta se on totta!" sanoi Sergei yht'äkkiä ja nousi kävelemään terassilla, "Minä olen ollut syyllinen", lisäsi hän, ja pysähtyi eteeni. "Minun joko ei olisi pitänyt sallia rakastumistani sinuun tahi olisi pitänyt rakastaa yksinkertaisemmin, niin, yksinkertaisemmin…!"
"Unhottakaamme kaikki"… sanoin arasti.
"Ei, mikä on mennyt, se ei tule enää takaisin; ei koskaan voida kääntyä taaksepäin elämään!" Sergein ääni heltyi tätä sanoessaan.