"Kaikki on jo tullut entiselleen…" sanoin ja laskin käteni Sergein olalle.
Hän tarttui käteeni ja puristi sitä.
"En puhunutkaan totta, kun sanoin, etten ikävöi mitään menneisyydestä. Ei, minä ikävöin, minä itken sinun entistä rakkauttasi, jota ei nyt enää ole ja jota ei voi enää koskaan ollakaan. Kuka on syynä siihen, en tiedä. Rakkautta on kyllä vielä jälellä, mutta se ei ole tuota rakkautta. Sen paikkakin on kyllä olemassa, mutta sekin on sairalloinen, heikko, siinä ei ole enää voimaa, raikkautta. Jälellä on muisto ja siunaileva kiitollisuus, vaan…"
"Elä sano niin!" keskeytin häntä. "Kaikki tulee taasen entiselleen. —
Onhan se mahdollista, eikö niin?" kysyin minä ja katsoin häntä silmiin.
Hänen katseensa oli kirkas ja rauhallinen, ei siitä tuikehtinut enää arkuutta, kun hän katsoi minua silmiin.
Sillä hetkellä, kun puhuin, tunsin jo, että oli mahdotonta sen toteutua, mitä toivoin ja pyysin häneltä. Hän hymyili rauhallisesti ja pehmeällä lempeydellä kuin vanhus.
"Kuinka sinä oletkin vielä nuori ja minä jo vanha!" sanoi hän. "Minussa ei ole enää, mitä sinä etsit… Miksipä pettää itseänsä?" lisäsi hän ja hymyili taas tuota omaa, ukkomaista hymyänsä.
Vaitiollen seisoin hänen rinnallansa ja tunsin sieluni tyyntyvän ja rauhoittuvan.
"Älkäämme koettakokaan elämäämme toistaa", jatkoi hän, "elää uudestaan ja valehdella itsellemme. Ja kun ei ole olemassa enää entistä levottomuutta ja kiihkeyttä, niin Jumalan kiitos! Meillä ei ole mitään etsittävää ja tarvittavaa, eikä mitään syytä kiihoituksiin. Me olemme jo saaneet osamme ja onkin osallemme tullut paljon onnea. Nyt on meidän vain pyrkiminen raivaamaan tietä tuolle", sanoi Sergei ja osoitti Vanjaa imettäjän sylissä, sillä imettäjä tuli juuri luoksemme ja seisoi Vanjan kanssa terassin ovella. "Se on meidän tehtävämme, rakas ystäväni", päätti hän puheensa ja kumartuen puoleeni suuteli minua poskelle.
Suudelma ei ollut rakastajan; se oli vanhan ystävän suudelma.