— Tulettehan tekin Sevastopolista? — jatkoi hän.
— Ah, Jumalani, kuinka ihmeellistä! Kuinka me kaikki Pietarissa ajattelimme teitä, kaikkia sankareja! — sanoi hän, kääntyen Kozeljtsovin puoleen kunnioittavasti ja hyväntahtoisen mielistelevästi.
— Vaan täytyykös teidän nyt matkustaa takaisin? — kysyi luutnantti.
— Sitäpä me juuri pelkäämme. Ajatelkaahan, me kun ostimme hevosen ja hankimme kaikki mitä tarvitaan — spriillä kiehuvan kahvipannun sekä vielä kaikenlaisia välttämättömiä pikkukapineita, — niin meiltä on rahat ihan lopussa, — sanoi hän hiljaisella äänellä ja katsahti toveriinsa: — niin että jos takaisin täytyy matkustaa, niin emme tiedä mitä on tehtävä.
— Ettekös saanet muuttorahoja? — kysyi Kozeljtsov.
— Emme, — vastasi hän kuiskaten: — meille kyllä luvattiin täällä antaa.
— Mutta onhan teillä todistus?
— Tiedän, että kaikkein tärkein on todistus, mutta minulle sanoi Moskovassa eräs senaattori — hän on minun setäni — kun olin hänen luonansa, että täällä annetaan: muuten olisi hän itse sen minulle antanut. Annetaan kai siis siellä?
— Kyllä varmaan annetaan.
— Niin minäkin luulen, että siellä annetaan, — virkkoi hän tavalla, joka todisti, että hän, kyseltyään kolmellakymmenellä asemalla samaa asiaa ja saatuaan joka paikassa erilaisen vastauksen, ei enää uskonut niin ketään.