— Tuossa on sinulle risti urhoollisuudestasi, — sanoi nuori sotamies, joka oli tehnyt ristin, ja ojensi sen Meljnikoville.
— … Ei, veliseni, täällä luetaan kuukausi vuodeksi, siitä on tullut päiväkäsky, — jatkui keskustelu.
— Sanokaa mitä sanotte, mutta varmasti pidetään rauhan tultua keisarillinen katselmus Varsovassa, ja vaikkei silloin olisikaan täysin palvellut, niin lasketaan lomalle määräämättömäksi ajaksi.
Samassa lensi vinkuen sivu liipaissut kuula aivan puhelevien päiden yli ja iski kiveen.
— Katsohan vain ettet jo iltaan mennessä tule täysin palvelleeksi, — virkkoi muuan sotamiehistä.
Kaikki nauroivat.
Eikä ollut vielä iltakaan, vaan jo parin tunnin kuluttua kaksi heistä oli päättänyt palveluksensa ainiaaksi ja viisi haavottunut, mutta muut laskivat leikkiä niinkuin ennenkin.
Aamuksi oli todellakin molemmat mörssärit laitettu sellaiseen kuntoon, että niillä saattoi ampua. Kymmenen tienoissa Volodja kutsui, saatuaan käskyn vallinsarven päälliköltä, komennuskuntansa kokoon ja lähti sen kanssa patterille.
Niin pian kuin miehet olivat ryhtyneet toimeen, ei heissä enää saattanut huomata jälkeäkään siitä pelon tunteesta, joka heissä eilen oli ilmennyt. Vlang yksin ei voinut tukahuttaa pelkoaan: hän koitti piiloutua ja kumartui nytkin ehtimiseen, ja Vasinkin kadotti hieman levollisuuttaan, hyöri ja kyykisteli lakkaamatta. Vaan Volodja oli ihan haltioissaan: vaaran ajatus ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään. Ilo siitä, että täyttää velvollisuutensa, ettei ainoastaan ole olematta pelkuri, vaan on sankari, tunto siitä että on päällikkö, parinkymmenen sotamiehen läsnäolo, joiden hän tiesi uteliaina katselevan häntä, teki hänestä täydellisen urhon. Jopa hän ylvästelikin, näytteli urhouttaan sotamiehille, kiipesi ampumapenkereelle ja päästi tahallaan sinellinsä auki, jotta hänet paremmin huomattaisiin. Vallinsarven päällikkö, joka tähän aikaan kiersi talouttaan tarkastamassa, kuten hän sanoi, ei hänkään, niin tottunut kuin olikin kahdeksan kuukauden kuluessa näkemään kaikenlaista urhoutta, saattanut olla mieltymättä tuohon sievään nuorukaiseen, jonka avoimen sinellin alta näkyi punainen paita ympäröiden valkoista hentoa kaulaa, jonka kasvot ja silmät loistivat, joka käsiään taputtaen sointuvalla äänellä komensi: "ensimäinen, toinen!" ja joka iloisesti juoksi rintavarustukselle katsomaan minne hänen pomminsa putoilivat. Puoli kaksitoista ammunta molemmin puolin hiljeni, ja tasan kello kaksitoista alkoi hyökkäys Malahovin kumpua sekä toista, kolmatta ja viidettä vallinsarvea vastaan.